Esinetarinoita

Johdossa usein vikaa

Tässä mainio esinekehu.

Viikon 5 esine

Meinasi ihan esinetarina unohtua, kun on niin paljon tekemistä. Firma on nyt pari viikkoa syrjässä, kun järjestän muun elämän asioita. Toki suunnittelen samalla kevättä, mutta helmikuusta on kyllä tulossa kiireinen muutoinkin.

Viikon esine on kuitenkin päähine. Näin siis kylmän talvisään takia. Päähine ei kuitenkaan ole se menetelmä, jolla tänä keväänä tuotetaan ideoita. Vannon edelleen perustellun tiedontuotannon nimiin, oli kyseessä yksittäinen tai kollektiivinen tuottaja. Hattu ja hiha ovat siis pannassa.

Lisää tällaisia esinetarinoita

Haaveilimme joskus tutkijaystäväni kanssa projektista, jossa tutkittaisiin usean tutun kulutustuotteen tarina raaka-aineesta valmiiksi tuotteeksi ja käyttöön. Katja Gauriloffin uusi dokumenttielokuva on varmaan juuri sellainen, josta pitäisimme. Pianhan se nähdään, dokumentti tullee myös televisioon.

Säilytysesine

Oli pakko pysähtyä tämän myymälän eteen. Tuollainen laatikkosarja on kiehtova. Järjestyksestä pitävä mieli alkaa miettiä, mitä laatikoihin laittaisi (niin kuin mieli mitään viime kädessä mihinkään laittaisi).

Mutta mihin laittaisi itse laatikot? Seinäpinta-ala ei ole rajaton luonnonvara. Toki laatikot voisi koota tylsemmin suorakaiteeksi.

Matkavinkki vakavamielisille

Katso kuva! Nyt nimittäin tässä blogissa sellainen on! Näkymä Haagista, olkaa hyvä.

Haagin keskusta on omintakeinen. Sitä leimaa matalien perinteisten korttelien ja upouusien pilvenpiirtäjien yhdistelmä keskusaseman lähellä, ja osa vanhoista rakennuksista on varsin brittihenkisiä. Muistaakseni tiiliä vietiin Alankomaista Englantiin muutama vuosisata sitten, joten mikäs ihme se samanhenkisyys sitten... Osa vanhoista taloista on todella erikoisia, joten katseltavaa riittää. Kanavia on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin Amsterdamissa.

Tajusin vastikää, että suosittelisin tätä kaikista Hollannin kaupungeista lomakohteeksi. Yli 40-vuotiaat, älkää menkö Amsterdamiin! Menkää Haagiin. Sieltä on vieläpä lyhyt matka moneen muuhun kiinnostavaan kaupunkiin, kuten Rotterdamiin ja Leideniin. Merikin on lähellä - Scheveningenin kaupunginosaan pääsee ratikalla.

 

Viikon 4 esine

Jotkut jo tietävätkin, että inhoan sukkahousuja. Varsinkin ohuita ihonvärisiä. En ymmärrä, mikä niiden funktio on. Tai ymmärrän ja juuri siksi inhoan.

Ihonväriset sukkahousut antavat illuusion, ettei niitä ole lainkaan. On vain iho. Niillä siis valehdellaan. Keskellä talvea moisten katsojaakin palelee. Jos on niin kylmä, että lisävaatetta tarvitaan, niin eikö olisi rehdimpää laittaa vaikka mustat sukat tai siniset? Kyllä ne sääret niissäkin näkyvät, kenties jopa paremmin. Ja ihminen on jotenkin tolkullisemman näköinen, varsinkin työympäristössä, kun jalat eivät vaikuta paljailta. Kun osaston miehet ovat (tumma) puku päällä, beessikinttuinen nainen on eri maata huonolla tavalla.

Olen varmasti vähemmistössä tämän mielipiteeni kanssa.

Viikolle neljä sukkikset pääsivät siksi, että löysin vaatekaapista muutaman vuoden takaiset turkoosit sukkahousut. Ovat vielä jotain merkillisen miellyttävää materiaalia, joten niistä tuli nyt kotiasu.

Yksinkertaista, hyödyllistä, kannattavaa

Lisää tällaisia pieniä mutta mahdottoman hyödyllisiä keksintöjä.

On tuo sana keksintö muuten ihanan raikas kaiken innovaatiopuheen jälkeen. Ja hauska huomata, että kyseisen tuotteen taustalla olevan kurssin tehtävänanto otti huomioon niin tuotannon kuin käyttökokemuksen.

Kuolema yhdistää verkoston

Tänään näin jotain vahvasti liikuttavaa. Keskellä lauantain tavanomaista hyörinää erästä puistokatua pitkin kulki hautajaissaatto. Ensimmäisenä käveli silinteripäinen mies jotain käsissään (raamattu tai risti?), sitten lipui hitaasti kolme pitkää mustaa autoa, sitten tuli nelisenkymmentä vakavaa kävelijää. Saatto eteni arvokkaasti kohti hautausmaata.

Mikä tässä sitten niin pysäytti? Ei itse kuolema, tai ainakaan pelkästään kuolema. Sen sijaan syvimmin minua liikutti se saattoväki. Sen sijaan, että hurauttaisivat kappelilta hautausmaalle omin autoin ihmiset liittyvät yhteen ja kävelevät korostetun hitaasti tuon viimeisen matkan, jonka kuollut heidän kanssaan vielä on. Menehtynyt on ollut sukulainen, ystävä ja kollega, ja kun tämä suhde loppuu, kaikki saapuvat paikalle todistamaan menetystä. Muulloin erillään olevat ihmiset ovat hetken samassa paikassa: vainajan verkosto tulee kerralla näkyväksi. Moni heistä ei ole tavannut toistaan aiemmin eivätkä he välttämättä enää koskaan kohtaa. Kuolema merkitään vahvasti yhteisöllisellä rituaalilla.

Suomessa ei hautajaissaattoja taida enää nähdä. Syynä lienee polttohautaus - ei ole mitään saatettavaa, kun arkku siirretään krematorioon ja tuhka lasketaan maahan myöhemmin, jos silloinkaan. Maankäyttökin on tehostunut, kun tuhkauurnia voi laskea tiheämpään ihan tavallisen nurmikentän alle, sen sijaan että annettaisiin ruumiinkokoinen alue maata. Ennen kaikkea tunteita pintaan tuova yhdessäsureminen kestää lyhyemmän ajan. Näin hautajaiset ovat nopeammat ja kevyemmät.

En tiedä, miten hollantilaiset surevat, mutta Suomessa olen havainnut, ettei hautajaisissa tulisi edes itkeä.

Mitään uutta auringon alla?

Kun kirjoitin eilen puuttuvasta maljakosta, tulin miettineeksi leikkokukkien historiaa. En tiedä siitä mitään. Ajattelin, että varmaan taas ne britit ovat tätäkin aloitelleet. Jotenkin kukka-asetelmat solahtavat mielikuvituksessa osaksi kruusattua englantilaissisustusta, pulleiden verhojen ja kirjavien sohvakankaiden sekaan lakatulle pöydälle kattokruunun alle.

Mutta. Wikipedia, tuo ad hoc besserwisserien luottopaikka, kertoo yllättävän tiedon. Kukilla sisustivat jo muinaiset egyptiläiset. Leikkokukat aseteltiin maljakoissa pöydille. Toki hautajaisissakin oli kukkakoristeet.

Että näin.

Viikon 3 esine

Mitä kertoo kodista se, ettei siellä ole maljakoita? Ainakin sen, ettei ole ollut ajatusta koristaa kotia tuoreilla kukilla. Sen sijaan viherkasvit ovat olleet pääosassa aiemmin. Kun suurista puumaisista kasveista jo ennen ulkomaan muuttoa luovuttiin, jäi huusholli kasvittomaksi. Lisäksi ulkomaille muuton yhteydessä jätettiin ainoa lasivaasi hyvään kotiin paluuta odottamaan.

Näin ollen tämän viikon esine on se vanha Arabian vesikannu, johon tökättiin lauantaisen vieraan tuomat mustanvioletit anemonet. Ostin kannun kirpputorilta 1980-luvulta, veikkaan sen olevan 1950- tai 1960-luvun tuotantoa. Mukana se kulkee edelleen siksi, että siinä on hieno turkoosinsininen väri. Ja olipa taas hyödyllinen esine se.