Esinetarinoita

Kind-Kind-Kindle

Harkitsin aika kauan ennen kuin hankin Kindlen. En edes ostanut uusinta mallia, vaan sellaisen, jonka katsoin riittävän itselleni. Se oli tietysti tarjouksessa Amazonissa, joskin tarjoussivulta minut ohjattiin paljon kalliimman laitteen tilaajaksi, kun ilmeni, etten asu maassa, johon mainosten mahdollistama alennushinta käy. Hollantiin ei saa brittimarkkinoille suunnattujen mainosten siivittämää käyttäjäkokemusta. Ehkä hyvä niin.

Kindle on Macin tasoa aloituksen helppoudessa. Sähköä vaan koneeseen, ja wi-fi päälle. Kun laite on liitetty oman langattoman verkon käyttäjäksi, niin avot. Ei muuta kuin uusia sisältöjä valitsemaan ja laitteen logiikkaa tutkimaan.

Ainoa tenkkapoo tuli omien pdf:ien siirtämisessä. Nehän saa Kindleen vaikka raahamalla ja pudottamalla Macin Finderissa tai sitten lähettämällä sähköpostin liitteineen omaan Kindleosoitteeseen. Käytön ensiminuuteilla Kindlessä ei kuitenkaan ollut riittävästi sisältöä havainnollistamaan kansiorakennetta, joten pudotin ne väärään paikkaan. Sähköpostilla siirtäminen taas vie enemmän aikaa kuin ajattelisi - tiedostot ilmestyvät laitteen etusivulle omia aikojaan.

Hyvä hankinta tämä on. Tuore johtopäätös: lukeminen lisääntyy. Voin hyödyntää luppohetkiä junassakin lukemalla jotain hyödyllistä. Kirjat ovat liian painavia käsilaukkuun, Kindle ei ole. Maisemia on jo katseltu ihan riittävästi.

Tylsä uudelleentulkittuna

Opin juuri, että sateenvarjot ovat 3400 vuotta vanhoja. Siis niiden konsepti on. Opin myös, kuinka yksinkertaisia ovat ratkaisut, joilla vanhakin tuotekonsepti korjaantuu paremmaksi.

Muotoiluopiskelija Gerwin Hoogendoorn (hollantilaisissa nimissä on vokaaleja ihan suomalaiseen malliin) turhautui sateenvarjoihin sellaisina kuin ne olivat - nehän kääntyivät tuulenpuuskassa ylösalaisin ja hajosivat. Tuote vaati uutta ajatusta. Kiinnostavaa on, etteivät opiskelukaverit juurikaan arvostaneet Gerwinin ajatusta uudistaa niinkin tylsä esine kuin sateenvarjo. Uusi varjokonsepti ei kiinnostanut myöskään alan yrityksiä. Gerwin kuitenkin uskoi ideaansa. Niinpä uutta tuotetta varten oli perustettava yritys. Ja kas, ensimmäinen 10000 kappaleen erä meni yhdeksässä päivässä.

Tästä on jo vuosia, ja Senz° menestyy edelleen mainiosti.

Ihan tässä vaan kannustan teitä uskomaan ideoihinne :)

Päivän esine: silta

Tänään meni taas yhdeksän kertaa sillan yli. Se on välttämätöntä maassa, joka on täynnä kanavia. Siltojen magiaa ihasteli viime perjantaina myös se kadulla kuulemani suomalaismies, joka suorastaan ryntäsi erään kaarisillan pieleen hihkaisemaan: "Mikä muoto!" Veikkaan, että hän oli arkkitehti. Maripaita ja parta kuusikymppisellä ovat jotenkin arkkitehtiunivormu.

Sillat ovat niin kauniita, että niitä voisi hyvin rakentaa kuivallekin maalle. Jotkut soutavat vedettä.

Quite interesting

Nyt kun on tullut katseltua hollantilaisia teeveeohjelmia - niin, me siis olemme muuttaneet Alankomaihin - niin kyllä huomaa, miten korvaamaton on BBC. Onneksi on kaapeliteevee. Nykypaketilla tosin emme näe kuin kaksi kanavaa, mutta niin kauan kuin QI on saatavilla, ei ole pahempaa hätää.

Hollanti sen sijaan on merkillinen maa. Vähän kuin Suomi, mitä ihmisten olemukseen tulee. Ei ylimääräisiä kohteliaisuuksia, ei please-sanan vastinetta arkikielessä, ei hymyjä, sen sijaan suoraviivaisia vakavia maantienvärisiä ihmisiä, jotka pukeutuvat käytännöllisesti. Ensimmäinen tuntuma oli, että olemme jossain Oulun korkeudella. Helsinki on jo aivan liian palvelutaitoinen rinnastuakseen tähän paikkaan.

Se, mikä täällä on erilaista, vaatiikin sitten oman juttunsa. Toki miljöö on hieno. Vanhat kaupungit kanavineen ovat kauniita, ja nähtävää riittää. Kaikki on todella lähellä, kunnon kävelyäkään ei pääse tekemään, koska yhtäkkiä on jo kaupungin laidalla. Talot ovat tiheässä ja huoneet pieniä, koska porukan on mahduttava pieneen tilaan.

Oma asumisemme luontuu, vaikka nykyinen talomme näyttää ihan YIT:n rakentamalta. Se on siis uusi, mutta täällä kuulemma arvostetaan uutta. Kun saimme omat tutut huonekalut paikoilleen, asunto olikin jo koti.

Päivän esine: maalausteline

Ostin tänään uuden maalaustelineen, sellaisen tukevan, joka ei kaadu tuulessa (varsinkaan kun en vie sitä ulos :) ). Nyt voin jatkaa kuvitelmia siitä, että osaan maalata ja ennen kaikkea siitä, että muka maalaisin säännöllisesti.

Maalaaminen on selvästikin jokin menneisyyden aave, koska en saa sitä nivellettyä arkeen. Minä siis luulen haluavani maalata, mutta tosiasiassa saan siitä suorituspaineita enkä saa aloitettua.

Tiellä itsetuntemukseen ;)

 

Ruoka, aistit ja harhautus

Mitä teille saisi olla? Kuuntelen.