Esinetarinoita

Euroopan ytimessä, osa 2

Useimpina päivinä en tule ajatelleeksi, missä maassa asun. Kun menen kauppaan, joudun joskus miettimään, mitä kieltä on määrä puhua. Hollannissa selvisi englannilla, täällä ei, joten mahdollisia keskusteluja pitää ennakoida, että muistaa edes joitain sopivia sanoja. Näin ollen ei aina tule nauttineeksi myöskään ympäristön nähtävyyksistä tai ylipäätään ilmapiiristä. Elämä menee samantyylisiä latuja kuin Suomessakin: kirjoja, verkkoa, puheluita, ruoanlaittoa, kaikkea kotoista.

Nyt juuri olemme kuitenkin niin keskellä Eurooppaa ettei paremmasta väliä. Englanti ja Hollanti ovat toki olleet merkittävämpiä maailmanmahteja, ja niiden historiasta tiesin jo edeltä. Mutta Sveitsi? Valkoinen pläntti kartalla. Olen aina hypännyt saksankielisen kulttuuripiirin yli, vaikka Die Zeit kuului joskus lukulistalle. En koskaan ajatellut päätyväni tänne.

Sveitsin historia on mallikappale eurooppalaista tarinaa. On kelttejä ja roomalaisia, on keskiaikaisia valtataisteluja eri voimien välillä. Niihin ei jaksa paneutua niin tarkasti, että muistaisi eri sodista seuranneet poliittiset järjestelyt. Enemmän kiinnostaisi arjen historia. Moni tuttu eurooppalainen tapahtuma on kuitenkin sivunnut myös Sveitsiä, mahtimaat ovat havitelleet ja saaneetkin sen alueita. 

Selvää kuitenkin on, että kaupan turvaaminen on ollut keskeinen vaikutin maan omassa tarinassa - Sveitsin vanha valaliitto syntyi tästä tarpeesta. Sille oli ominaista vahva paikallisuus: liitossa mukanaolleet pikkuvaltiot olivat itsenäisiä. Ne siis välttivät Eurooppaa leimanneen feodalismin, jopa Habsburgien aikana. Sveitsiläiset ovat olleet ilmeisen tietoisia tästä erityisyydestään ja loivat uuden ajan taitteessa useita kuvitettuja kronikoita omasta historiastaan. Ei hassummannäköisiä. Olisi mukava tietää lisää pienten laaksoyhteisöjen elämäntavasta ja hallintomallista. Vallankäyttö on saattanut olla hyvinkin demokraattista, joskaan en oleta naisten kauheast hääränneen vallan keskiössä ;) 

 

Euroopan ytimessä, osa 1

Alaluokilla luimme Euroopan maantietoa (tieto on parempi sana kuin tiede tässä yhteydessä). Opettelimme maiden elinkeinot, asukasluvun, tärkeimmät kaupungit ja lipun. Muistan Saksasta puhutun erityisen painokkaasti, olisiko ollut vakaan markan ja laadukkaan teollisuuden ansiota. Ruhrin alue tuli tutuksi, ja ilmansaasteista puhuttiin. Muistan hyvin harmaanruskean näkymän teollisuusalueelta. Ei tehnyt mieli matkata sinne.

Rein-joen proomuista saattoi myös olla kirjassa kuva, niin muistelisin, ainakin opettajan dioissa, jos ei kirjassa. Muistelen, että opetus oli aika vaativaa ollakseen ala-astetta: meidän oletettiin olevan kiinnostuneita joen merkityksestä logistisena kilpailuetuna, nykykieltä käyttääkseni. Jokea pitkin liikkuivat raaka-aineet ja teollisuustuotteet. Linnoista tai viinitarjoista puhuttiin vähemmän, niihin päästiin vasta lukion saksantunneilla. Eurooppalaisen työn maisema tuli kuitenkin tutuksi.

Huomasin muutama viikko sitten, että olemme nyt asuneet sekä Reinin alajuoksulla tai oikeammin Rein-Maas-deltan maisemissa että sen alkulähteiden lähettyvillä (Alpine Rhein). Yksi Reinin haaroista nimittäin laskee mereen Rotterdamin editse eli lähellä Delftiä, kävimme tuota kohtaa katsomassakin Hoek van Hollandissa. Meidän nykymaisemissamme taas kulkee Töss-joki, joka laskee Reinin systeemiin, en tarkkaan tiedä missä muttei kaukana kuitenkaan. Töss on nimittäin vai muutaman kymmenen kilometriä pitkä, ja sen jokilaakso on pyöräilijöiden suosiossa.

Reinin merkityksestä rajajokena voi lueskella tuolta. Se antaa sille aikamoisen paikan Euroopan historiassa.

Viikon 13 esine

Herranen aika, olin unohtaa viikon esineen. Mutta kiitos Marille, joka mainitsi blogini ja viikon esineet Kemikaalikimaran haastattelussa! Toivottavasti viikkonumero on oikein, kalenterini ei niitä näytä ;)

Tällä viikolla voisi hehkuttaa ikkunaluukkuja, mutta ovatko ne esine? Saavat nyt luvan olla. Meidän talossamme ikkunaluukut tosin on korvattu ikkunan ulkopuolella sijaitsevilla metallisilla kaihtimilla. Niiden avulla kontrolloidaan valoa ja lämpötilaa. Aamuisin on niin kirkas auringonpaiste, että kaihtimista on iloa, jos haluaa nukkua pitkään. Kesäaikaan tottumattomalle aamu-uni onkin tarpeen.

Parvekkeen eli etelän puolella kaihdin on tarpeen siksi, että puolenpäivän jälkeen lämpötila nousee aika korkealle, vaikka yöt ovatkin kylmiä. Kolmas syy kaihtimiin voisi olla verhottomuus. Koska Suomessa asuimme aina kaihtimellisissa asunnoissa, verhoja ei tarvinnut hankkia. Ja Englannin ja Hollannin vuokrakodeissa verhot olivat maan tavan mukaan valmiina, samoin kuin kattovalaisimet, toisin kuin täällä. Niinpä nyt vältyimme kangasostoksilta ja ompeluvaivalta, kun kaihtimien sulkeminen riittää.

Silmät auki, applettaja!

Olen joskus marissut elektroniikan tuotannon olosuhteista, ainakin Feisbukissa jossen täällä. Alihankkijoiden prosessit eivät taatusti kestä päivänvaloa silloinkaan, kun valmistuttaja niin toivoo. Tässä Antti Isokankaan napakka kirjoitus siitä, kuinka meidän tulisi vaatia Applelta, Nokialta ja ihan kaikilta muiltakin tekoja elektroniikan valmistuksen haittojen korjaamiseksi.

Toivon että tästä tulee kansanliike. Vaatimalla puhtaampaa elektroniikantuotantoa ja eettisiä työoloja vaikuttaa miljoonien ihmisten elämään ja Kiinan luontoon. Muodostakaa vaikka samanlaisia toimintaryhmiä kuin ihmisoikeuksien valvojilla on. Ottakaa seurantaanne firmoja ja laittakaa säännöllisesti postia. Kysykää, kysykää niin kauan että toimintatapojen on pakko muuttua.

Peittoaa Suomikuvanäpertelyt ja muun turhan. Fokusta, hyvät ihmiset, fokusta (sanoo äärimmäinen generalisti ;).

Kummallinen epäsuhta

Televisiokanavat tuntuvat pukkaavan sitä enemmän luonto-ohjelmia mitä vähemmän ihmiset luonnon kanssa ovat tekemisissä. Estetisoitu ja dramatisoitu luonto kelpaa katseltavaksi, mutta ekosysteemin ehdoilla ei kuitenkaan haluta elää. Ihmisen toiminta tuhoaa yhä enemmän sitä mitä teeveestä katsotaan. Onko kyse jonkinlaisesta hitaasta viimeisestä tervehdyksestä?

Näkymiä

Tältä näyttää maaliskuu Pohjois-Sveitsissä. Hauska seurata viinitarhan vuotta, syksyllä saan kuvia rypäleistä!

Noilla portailla voisi saada sykkeen ylös ja rasvaprosentin alas.

Mitä tein tänään

Piipahdin tänään Winterthurin keskustassa viemässä allekirjoitetun huonekalutilauksen. Kyllä, se piti allekirjoittaa, jotta viitsivät kasata valitsemani vaatekaappiosat. Ensi viikolla maksan tilauksen verkkopankissa. En tiedä, miksi maksua ei voitu ottaa heti, ehkä siksi että myyjä halusi rauhassa varmistaa, että vaatekaappiin tulevat kaikki tarvittavat osat. En siis jäänyt myymälään odottelemaan suunnittelun valmistumista, siksi paperien postittelu ja allekirjoitus.

Kauppakäynnin jälkeen söin lounaan katukahvilassa ja katselin ohikulkijoita. Oli talvisaappaita ja takkeja, vaikka lämpötila lienee jossain kahdenkymmenen tuntumassa. Oli pieniä ja suuria koiria (kissoja näkee keskustan ulkopuolisilla asuinalueilla, niitä tuntuu olevan joka talossa). Fillareita ei näy paljon aivan keskustassa, eikä autojakaan, koska vanha kaupunki on kävelyaluetta. Toki huoltoliikenne pääsee sinne.

Pohdin, millaista muutama sata vuotta vanhoissa taloissa mahtaa näyttää sisällä. Alakerrassa kaikilla on myymälätila, mutta ilmeisesti useimpien talojen ylemmissä kerroksissa asutaan. Onko jollain peräti neljä kerrosta omassa käytössä, vai jaetaanko suurempia taloja huoneistoiksi? Moni liikehuoneistokin on kiinnostavannäköinen, varsinkin se kultasepänliike, joka on myös paja. Kello- ja koruliikkeitä on paljon, vaatekaupoista en sen sijaan oikein saa tolkkua, mihin pitäisi mennä ostoksille. Kenties on jokin tavaratalo vanhankaupungin ulkopuolella. Vai Zurichissäkö täkäläiset shoppaavat?

Lounas oli erikoinen - porkkanavaniljakeittoa. Oli oikein mustia pilkkuja pinnassa, aitoa vaniljaa siis. Tarjoilija osasi hyvin englantia, mikä yllättää joka kerta silloin harvoin kun niin tapahtuu. Hänellä oli kunnon aksenttikin, kuulemma Irlannissa hankittu. Valittelin Schwizerdütschini puutteita, en osaa sanoa kuin Grüezi mitenand.

Kotiin kannoin taas erän vihanneksia. Postilaatikossa odotti työläitä hollanninkielisiä kyselyitä muutosta - arvonlisäveroa kantava toimisto on havainnut, etten ole maisemissa enää. Noh, ei kun vastausta laatimaan.

Suomi ja Sveitsi

Sveitsi on paikoitellen kovin suomalaisen näköinen. Osa kerrostaloista on samannäköisiä kuin suomalaiset 1950-luvun kerrostalot. Oma talomme on kuin Herttoniemestä, tosin Suomessa ei varmaan ympättäisi alumiiniprofiilista parvekkeita vanhaan taloon. Käytännöllisyys tuntuu menevän tyylin edelle. Paitsi niissä vanhoissa puurankataloissa, joita on entisöity ja kalkittu ikiaikaiseen tyyliin.

Paikallisilla ihmisillä on samoja tyylejä kuin suomalaisilla. Ketjutaskuisia farkkuhevandereita notkuu eteenpäin kaupungilla bänditeepaidoissaan, ja heidän silmälasinsa ja joskus hiuksensakin ovat kovin pohjoismaista väriä ja mallia (tai toisinpäin). UK:ssa tätä lajia näki harvemmin.

Naiset värjäävät hiuksiinsa samanlaisia vahvoja punaisia kuin kotimaassa, tosin ilmiö ei ole aivan yhtä yleinen. Brittinaisethan pääasiassa vaalentavat hiuksiaan. Ja useimmilla täkäläisillä naisilla on matalat kengät. Tässäkin suhteessa Englanti ja Hollanti ovat keskenään samantyyppisiä - naisellisuutta kirjaimellisesti korostetaan.

Voisikohan suomalaisten vuosisatainen kiinnostus saksalaiseen kulttuuriin olla tuottanut tällaisia samanlaisuuksia, vai onko kyse sattumasta? Mistähän näkisi stipendiaattien ja vaihto-oppilaiden kohdemaita viimeiseltä sadalta vuodelta? Kävivätkö esimerkiksi arkkitehdit vielä 1930-luvulla Saksan suunnalla? Mitä tulee populaarimusiikin lajeihin, havainnot saattavat selittyä myös asuinkaupunkien eroilla. Silti olen sitä mieltä, että hevi on Keski-Euroopassa salonkikelpoisempaa kuin Englannissa.

Retrokamera

Merkillinen esine.

Sitkeä tuotevisio

Kun aikoinaan puhelinten pienentämistä tai uutta muotoa mietittiin, rannepuhelin pompsahti aina muotoilijan paperille ja insinöörin päiväuniin. Mikähän lienee ensimmäinen scifipätkä, jossa ranteeseen on ympätty kognitiivista toimintaa edistävä vempele? Jos ei nyt ihan tietokone, niin ainakin puhelin. 1970-luvun ja 1980-luvun digitaaliset rannekellot ainakin tartuttivat ostokuumeen teknofriikkiin kuluttajapopulaatioon - pääasiassa kai nuoriin miehiin tai poikiin. Olipa Seikolla silloin jo ranneteevee!

Nyt niitä taas uneksitaan. iWatch2 on siis unelma, ei Applen tuote. Akku- ja näyttöteknologiat ovat tosin saattaneet kehittyäkin niin paljon, että laitteesta tulisi siedettävän kokoinen. Ja siinä olisi värinäyttö. Eikä sitä tarvitsisi ladata kesken päivän.

Mutta miksi iPhonettaja laittaisi puhelimensa piiloon, jos kuitenkin haluaa seurata saapuvia viestejä? Ettei pudota sitä? Onko muita käyttötilanteita kuin metropolin junassa pendelöivä digisti, joka haluaa tutkia saapuvat viestit yksikätisesti ruuhkajunan kahvassa roikkuessaan? Kokouksessa kellon vilkuilu on ihan yhtä epäkohteliasta kuin puhelin räplääminen. No mutta onhan tämä konsepti klassikko sinänsä. Kyllä sen joku ostaisi, kokoelmiinsa jos ei muuten.

Jos muuten kellot kiinnostavat, niin suosittelen kevätreissua BaselWorldiin. Tänä vuonna et enää ehdi, varaa hotelli ensi vuodelle, niin pääset mukaan!