Esinetarinoita

Viikon 20 esine

Viikko oli hupsahtaa käsistä. Esine voisi siis olla kalenteri, koska sen varassa mennään. Ja lyhyet blogikirjoitukset jatkuvat.

Kirjat muuttavat muotoaan - laatu paranee

Digitaalinen formaatti on BBC:n artikkelin mukaan vaikuttanut myös kirjojen sisältöön. Enää ei tarvitse pyörittää yli kahtasataa sivua sanoja yhden perusidean ympärille saadakseen ajatuksensa kirjaksi. Tällaiset lavennetut yhden idean julkaisut ovat puuduttavaa luettavaa, kun sanoma on saattanut tulla selväksi jo alkusivuilla. Ennen kaikkea ne ovat järjetöntä luonnonvarojen ja tilan haaskausta.

Tämä tietysti pätee ennen kaikkea kaupalliseen asiaproosaan ja ennen kaikkea niin kutsuttuihin bisneskirjoihin, joita erityisesti lentokentillä kaupataan ihmisten matkaan. Mitä teet moisella painolastilla lukemisen jälkeen? Sen yhden idean olisi voinut lukea blogistakin. Kirja kuitenkin jää. Toki kustantaja sai rahansa, ja kirjateollisuus kompuroi eteenpäin.

Digikirjan tekijä voi keskittyä olennaiseen ja kirjoittaa vähemmän, jos niin haluaa. Näin lukijakin saa keskittyä olennaiseen ja lukea jäntevästi kirjoitettuja, perusteltuja ajatuksia. Lisäksi omakustanteisen digikirjan tulee vakuuttaa lukija tekstin laadulla heti ensi riveillä, koska kirjankansien mainostekstit ja kustantajan nimi eivät ole tukemassa myyntiä. Kuuluisa nimikin saattaa puuttua. Toisaalta tukena voivat olla muiden lukijoiden suosittelut, mutta nehän myös kertovat laadusta enemmän kuin rahansa riskeeranneenn kustantajan mainospuhe.

Tään blogin kannalta kiinnostava kysymys on se, lakkaavatko kirjat olemasta kolmiulotteisia esineitä. Ovatko ne sitten enää kirjoja? Vaiko osa yhtä suurta hypertekstiä (jos niissä siis olisi linkkejä, ja joskushan niissä on)?

Fyysisellä kirjalla on toki edelleen etunsa - käyttöliittymä on vaivaton, muoto tuttu, selaileminen mukavaa. Itse en skannauttaisi vanhoja kirjojani digitaalisiksi, ne ovat esineinä edelleen vastustamattomia, ja pidän perinteisestä kirjastosta paikkana.

Jos joku tottuisi pelkkiin digitaalisiin teksteihin, kokemus saattaisi olla eri. Ja varmasti olisikin. Ajatusleikki: miltä vaikuttaisi kirjasto hyllyineen ja kirjankansineen sellaisesta, joka olisi koko ikänsä lukenut vain dokumentteja näytöltä? Tuon miettiminen voi auttaa ymmärtämään niitä asenteita, jotka vastaavasti estävät kirjojen kaikkinaista digitoitumista ja fyysisten kirjojen katoa.

Ostan edelleen kirjoja, mutta vain silloin kun niissä on jotain kustannushetkensä hengen ylittävää. Tässä on myös syy siihen, miksen koskaan ostanut tai lainannut hypetettyjä ajanhenkimanifestejä. Yleensä niiden idean sai selville kaverilta muutamassa lauseessa.

BBC:n jutun väite kirjojen nykylaadun huonoudesta on tietyllä tapaa likinäköinen. Siinä ajatellaan tämänhetkisen kirjateollisuuden olevan se mennyt, josta ponnistetaan pois kohti uutta ennennäkemätöntä laatua. Mutta kauanko on julkaistu kirjoja nykytyylillä ja volyymillä? Eikö ennenkin vanhaan (siis todella ennen) kirjassa pitänyt olla enemmän kuin yksi myyvä - eli jollain tapaa jo tuttu - idea ja sen ympärille jaaritellut kaksisataa sivua? Eikö digiajan omakustanne kurvaa takaisin esiteolliseen kirjankirjoittamiseen? 

Loppujen lopuksi noudatan tässäkin asiassa sekä-että-tyyliäni. Sekä digikirjat että kirjaesineet ovat mieleeni. Molempia toki vain kohtuudella.

Verkkoelämä järjestykseen

Olen pitkään harkinnut Facebook-kaverien vähentämistä. Eilen tein niin.

Kun liityin Facebookin joskus 2007 (muistaakseni), kavereiksi tuli koko Jaikukonkkaronkka, ja mikäs siinä, se oli hauskaa se. Sitten Feibuun alkoi ilmestyä myös niitä ystäviä, jotka eivät olleet digiaallon harjalla. Työkavereita, vanhoja koulukavereita, satunnaisia konferenssituttuja. Viestiminen alkoi ajoin olla haasteellista - onko järkeä luetella syömiään ruokia jollekin akateemiselle tuttavalle? Toki voi miettiä, kannattaako niitä luetella kellekään muulle, mutta kovasti ruoka-aihe kuitenkin ihmisiä kiinnostaa. Tuntuu erityisesti viikonloppuisin olevan monelle yhteinen teema.

Täälläkin aiemmin mainitun verkkokiusan myötä aloin tuntea oloni aika epämukavaksi sen suhteen, etten tiennyt, kuka ihmisistä verkostossani on ystävä, kuka ei. Osaa kontakteistani tuntui pääasiassa kiinnostavan oman verkostonsa ja vaikutusvaltansa kasvattaminen, ei se mitä heidän kontaktinsa sanovat. Moisesta yksipuolisesta tuuttaamisesta tulee kyllä melko kylmä fiilis.

Koska minulla on firmablogin ja Esinetarinoiden lisäksi myös toiminimeni sivu FB:ssä, päätin hieman linjata. Tulen jatkossakin pudottamaan FB:stä pois sellaisia ihmisiä, jotka pääasiassa liittyvät työhön tai muinaisiin somejuttuihin ja jotka eivät pidä minuun päin yhteyttä. Koska he eivät ole aktiivisia suuntaani, he tuskin edes huomaavat tätä muutosta. Pahoittelut kuitenkin, tällainen valikointi saattaa ärsyttää niitä, joiden mielestä verkkosuhteet ovat kaiken a ja o.

Ne joita työasiani ja linkkini edelleen kiinnostavat - sehän on mahdollista, vaikkeivat he koskaan kommentoisikaan - saavat luettavaa blogeista ja SIF:n FB-sivulta. Yritän suunnata verkkoelämää niihin. Samoin julkaisen ajoittain kaikille avoimia statuksia. En siis sulje ketään ulos, hieman vain jäsentelen eri kanavia. Mitä parhainta alkuvuotta kaikille tasapuolisesti!

Sairasloman sivutuotteita

Flunssa, mikä ihana tekosyy loihtia kuvista mielenmatkoja. Tein eilen Pinterestiin boardin ja loin pari kuva-albumia Typepadin uumeniin. Niistä lisää myöhemmin, kunhan saan niistä täydempiä. Myös blogeja järjestän hieman uusiksi. Päivittämättä jäänyt SIF-blogi mennee uusiksi, ehkä. Ja uutta pukkaa.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että päivä menee pääosin nukkuessa. Kirjoittamisesta tai lukemisesta on turha haaveilla.

Äänisuunnittelijan mopo karkasi

Olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota hälytyssireeneihin. Niitähän on monissa maissa tapana testata säännöllisesti. Jotta kansalaiset eivät panikoisi, testi tehdään tarkalleen sovittuna aikana.

Niin täälläkin. Mutta kun ensimmäisen kerran kuulin hälytysäänen, huolestuin kyllä hetkeksi. Kyse ei ole sellaisesta tasaisesti uuaavasta, hieman vetelästä äänestä, jollaiseen olen Suomessa ja Englannissa tottunut. Täällä sireeniin on suunniteltu todella mielipuolinen "melodia", joka nimenomaan tuntuu kieltävän kaikki melodian tunnusmerkit. Ääni on todella häiritsevä, sillä siinä ei toistu säännönmukainen kuvio, jollaista ihmismieli ilmeisesti yrittää rakentaa kaikkiin havaintoihinsa. Jos tällä äänellä olisi visuaalinen ilme, siinä olisi kaikenlaisia värejä sekaisin, mahdollisimman riitasointuisesti.

Kukahan sen on suunnitellut?

Sähköisiä ääniä 1950-luvulta

Törmäsin mielenkiintoiseen uutiseen englantilaisesta sähköisen musiikin uranuurtajasta. Daphne Oram  halusi muuttaa kuvat ääneksi, joten hän kehitti laitteen nimeltä Oramics. Uutinen antaa ymmärtää, että laite olisi päässyt unohtumaan musiikki- ja teknologiahistorioitsijoilta. Vasta nyt se on viety Lontoon Science Museumiin. Verkosta löytyy kyllä merkkejä kiinnostuksesta.

Olisikohan mitenkään mahdollista, että elokuvan Sans Soleil ohjaaja Chris Marker olisi saanut sen näppeihinsä? Voisin vannoa, että juuri tuollaisia soundeja on elokuvan ääniraidassa.

Viikon 1 esine

Hmm, saisinkohan kirjoitettua joka viikolle yhden esineen tänä vuonna? Voisi onnistua, kun lasken mukaan digimaailman ihmeitä eli bittejä, vaikka ne eivät esineen määritelmään suomessa mahdukaan.

Tällä viikolla on paikkansa taas lunastanut Tvkaista. Meillä kotona näkyvistä kanavista katsottavia ovat lähinnä BBC1 ja BBC2, joten aika ajoin ja varsinkin viikonloppuisin tulee tähyiltyä Suomen suuntaan. Teema ilahdutti uudenvuodenpäivänä 80-luvun musapaketilla. Se tosin oli teknisesti ottaen viime viikon puolella, mutta ei sekään haittaa. Aloitetaan suurpiirteisesti.

Hyvää vuoden alkua, kaikki esineelliset!

Quite interesting

Nyt kun on tullut katseltua hollantilaisia teeveeohjelmia - niin, me siis olemme muuttaneet Alankomaihin - niin kyllä huomaa, miten korvaamaton on BBC. Onneksi on kaapeliteevee. Nykypaketilla tosin emme näe kuin kaksi kanavaa, mutta niin kauan kuin QI on saatavilla, ei ole pahempaa hätää.

Hollanti sen sijaan on merkillinen maa. Vähän kuin Suomi, mitä ihmisten olemukseen tulee. Ei ylimääräisiä kohteliaisuuksia, ei please-sanan vastinetta arkikielessä, ei hymyjä, sen sijaan suoraviivaisia vakavia maantienvärisiä ihmisiä, jotka pukeutuvat käytännöllisesti. Ensimmäinen tuntuma oli, että olemme jossain Oulun korkeudella. Helsinki on jo aivan liian palvelutaitoinen rinnastuakseen tähän paikkaan.

Se, mikä täällä on erilaista, vaatiikin sitten oman juttunsa. Toki miljöö on hieno. Vanhat kaupungit kanavineen ovat kauniita, ja nähtävää riittää. Kaikki on todella lähellä, kunnon kävelyäkään ei pääse tekemään, koska yhtäkkiä on jo kaupungin laidalla. Talot ovat tiheässä ja huoneet pieniä, koska porukan on mahduttava pieneen tilaan.

Oma asumisemme luontuu, vaikka nykyinen talomme näyttää ihan YIT:n rakentamalta. Se on siis uusi, mutta täällä kuulemma arvostetaan uutta. Kun saimme omat tutut huonekalut paikoilleen, asunto olikin jo koti.

Tavallista, siis huonoa

Välillä patistan itseäni kirjoittamaan tänne, mutta sitten ajattelen, että tuskinpa ketään kiinnostaa, kuinka olen pohtinut kirjojen järjestämistä, pöydän hankintaa tai luomuruoan ostamista. Toisaalta, juuri tänään twiittasin pöydänhankinnasta... ja se kiinnosti sittenkin.

Pieni elämä on kivaa. Löysin eilen ilokseni YLE Areenasta ohjelman, jossa tällaisesta kohtuullistamisesta puhuttiin tutusti. Ja sitä kautta löytyi blogeja. Ja sitä kautta tulin pohtineeksi, miksi tällaista kotiinpäin kääntyvää elämää kritisoidaan. Miksi yksityinen ja tavallinen on pahasta. Miksi pitäisi olla kovasti julkinen ja osallistuva.

Ensinnäkin, hitostako kriitikot tietävät, mihin kaikkeen kohtuullistajat oikeasti osallistuvat. Kotonaolo ja osallistuminen voivat sopia samaan elämään. Toisekseen, oman elämän elämisessä ei ole mitään pahaa. Sen sijaan kotikeskeisyyden kriitikot tulevat toistaneeksi kuvioita, johon feministit puuttuivat jo vuonna miekka ja kivi eli 1970- ja 80-luvuilla.

Koti on nimittäin perinteisesti naisellinen sfääri. Julkisuus oli miesten varsinkin silloin 1700-luvulla, jolloin se sanomalehtien myötä Britanniassa syntyi (pahoittelen suoraviivaista historiantulkintaa mutta löydätte varmaan tarpeeksi akateemisia selontekoja puolesta ja vastaan, jos vain haluatte :). Jotta naiset siis voisivat olla tasaveroisia toimijoita, heidän on päästävä ja mentävä mukaan julkiseen keskusteluun ja toimintaan.Tätä feministit itsekin ajoivat varsinkin liikkeen varhaisvaiheessa.

Joo. Ihan noin. Mutta samalla koti, eli naisten (ja nykyään usein myös miesten) oma alue ja siihen liittyvä osaaminen, tulee määritellyksi vähäisemmäksi. Se on jotenkin noloa, se ei ole mitään. Ai että peset pyykkiä ja olet tyytyväinen? Mutta mitä sä niinku oikeasti teet? Tällaiset kysyjät saattavat piankin häipyä keskustelusta, ilmeisesti pieni elämä on jotenkin vaarallisen tarttuvaa. Se voi tahrata kysyjän imagoa, johon kuuluu ensisijaisesti asiantuntijuutta ja menestystä.

Ennen kaikkea pieni elämä on pirun tavallista, ja sehän ei käy. Kaikkien tulee erottua massasta (lievä paradoksi, eh?) ja olla jotain enemmän. Tämä samainen yksilöllisyyshype ajaa nuoria haluamaan julkkiksiksi, koska julkkis on jotenkin enemmän olemassa, koska se on siellä julkisuudessa. Ne tavallisuuden ja kohtuullisuuden puolustajat, jotka menevät teeveeohjelmiin ja verkkoon, ovatkin ehkä lunastaneet paikkansa aktiivisten osallistujien silmissä. Ehkä.

Mutta siis tuo kotien ja yksityisyyden vähättelyn tunnistaminen oli myöhemmän feminismin agendalla. Vastapainoksi naisellisia asioita, kuten synnyttämistä, imettämistä ja hoivaamista, alettiin oikein juhlistamaan, ja se näkyi 1970-luvulla se. Muistatteko maaäitihenkiset feministiset julistukset, jossa naisen biologia korostui? Ne olivat aika kaameita pahimmillaan, mutta idea oli esittää naiseus kaikkinensa yhtä hyvänä kuin mieheys, joskus parempanakin, mikä taas oli samanlainen virhe kuin naiseuden aliarvioiminenkin. Minusta tuntuu, että juuri tämä juttu on hieman unohtunut, tämä naisten ominaisuuksien ja valintojen arvostaminen.

Jännintä tässä on kuitenkin se, että monet oikein dynaamiset naiset ovat vaivihkaa kertoneet, että oikeasti he haluaisivat olla kotona. He haluaisivat ainakin jonkin aikaa vain istua kotona katsomassa ikkunasta ulos, samalla kun pataruoka hautuu uunissa. Moni haluaisi hoitaa lapset kotona. Se ei kuitenkaan jostain syystä ole heille mahdollista, oikeasta tai kuvitellusta syystä. (Tunnen myös miehiä, jotka haluaisivat olla kotona. Tasoissa ollaan taas :) Tässä saattaa muuten olla yksi syy Loton suureen suosioon - tavoitteena ei ole olla rikas vaan saada päättää ajankäytöstään ja tekemisistään.

Voitaisiinko kuitenkin ajatella, että eri ihmiset haluavat eri asioita, ja samatkin eri aikoina elämässään? Kyllä sieltä kotoa pääsee mukaan yhteiskunnalliseen elämään, ei se mikään vankila ole. Kyllä siellä saa haluta olla.

Ja vielä disclaimer: en kuulu mihinkään sellaiseen poliittiseen ryhmään, joka vastustaa lastentarhoja tai muutoin palauttaisi naiset kotiin biologisiin tehtäviinsä. Toivon tekeville naisille menestystä ja vaadin lasikattojen rikkomista. Tämä juttu juontui ihan tavallisuudesta, joka siis mielestäni on tosi ok. Myös miehille.

Disclaimer 2: teen itse asiassa kotona myös töitä, en vain pyykkää. Konsultoin ja kirjoitan. Mutta siinä ei ole kovinkaan paljon säihkettä ;)

Yliarvostettuja asioita

Kiire. Huono peitetarina.

Kerma. Taidottoman tekijän keino numero 1 keittiössä.

Uutuus. Uusi ei aina ole parempi kuin vanha, sanoi Esko mitä tahansa ;)

Samaa mieltä oleminen. Harmonia voi turruttaa.

Asema. Ei takaa mitään.