Esinetarinoita

Puhetta hifistelystä

En ole ehtinyt katsoa Olivian juttua, johon minua taannoin haastateltiin, joten on oikein mainiota, että sitä luettiin ääneen radiossa. Ja että ohjelman voi kuunnella jälkikäteen.

Tämä on muuten blogini kuudessadas posti.

 

Lontoo

Tällaisia vuorovaikutteisia kaupunkikuvia ja ääniä saisi olla muistakin kaupungeista. Tässä kuitenkin Lontoon sen korkeimman rakennuksen huipulta nähtynä ja kuultuna. Arvostan mustarastaan läsnäoloa, vaikkei se tuolla korkeudella ehkä kuuluisikaan.

Viikon 49 esine

Kikkailen hieman, koska en halua kirjoittaa pakkasen vaatimista toppavaatteista ja muusta sääajankohtaisesta. Viikon esine on virke, joka ei tietenkään oikeasti ole esine. Se on kuitenkin ajattelumme kohde, siis objekti, siis kierolla tavalla esine.

Kertokaa mitä tämä tarkoittaa?

"Maaseudun maankäytön tulee olla johdonmukaista ja edistettävien käytäntöjen ajantasaisia mahdollistaen uusimpien teknologioiden ja maaseudun erityisluonteen huomioon ottavien ratkaisujen edistämisen, jotka ovat erilaisia kuin keskuksissa." Maaseutupoliittinen toimenpideohjelma 2012-2015 (2012)

 

Viikon 42 esine

Esine on toki sanakirjoissa määritelty materiaaliseksi, mutta tekisi mieli nostaa esiin tämänaamuinen aineettomien elementtien konflikti. Odottelin bussia Kampin terminaalissa, ja väki parveili harmaissaan sateenvarjot käsissä Otaniemeen vievien bussien porteilla. Sateenvarjot valuivat vettä, ja katseet pysyivät irti muista. Kauppakeskuksen radio kuitenkin pauhasi Elviksen Wonderful World-biisiä. Oikein epäsopivaa.

Olkoon tämä viikko omistettu epäsopiville yhdistelmille, sillä niistä saa kuitenkin virtaa.

Viikon 30 esine

Sateenvarjolle olisi ollut edelleen käyttöä, mutta keskitytäänpä lämpömittariin. Sitä on vahdattu joka aamu, kun on ollut niin harmaata. Sateesta huolimatta lämpöä on kuitenkin riittänyt ihan sopivasti, parikymmentä astetta. Se riittää, kun en pidä helteestä. Onneksi en ollut kahtena aiempana kesänä juurikaan Suomessa :)

Ja kas, viikkonumerokin osoittaa vuoden vierähtäneen reippaasti puolenvälin yli. Se on talvi kohta!

 

Viikon 20 esine

Viikko oli hupsahtaa käsistä. Esine voisi siis olla kalenteri, koska sen varassa mennään. Ja lyhyet blogikirjoitukset jatkuvat.

Kirjat muuttavat muotoaan - laatu paranee

Digitaalinen formaatti on BBC:n artikkelin mukaan vaikuttanut myös kirjojen sisältöön. Enää ei tarvitse pyörittää yli kahtasataa sivua sanoja yhden perusidean ympärille saadakseen ajatuksensa kirjaksi. Tällaiset lavennetut yhden idean julkaisut ovat puuduttavaa luettavaa, kun sanoma on saattanut tulla selväksi jo alkusivuilla. Ennen kaikkea ne ovat järjetöntä luonnonvarojen ja tilan haaskausta.

Tämä tietysti pätee ennen kaikkea kaupalliseen asiaproosaan ja ennen kaikkea niin kutsuttuihin bisneskirjoihin, joita erityisesti lentokentillä kaupataan ihmisten matkaan. Mitä teet moisella painolastilla lukemisen jälkeen? Sen yhden idean olisi voinut lukea blogistakin. Kirja kuitenkin jää. Toki kustantaja sai rahansa, ja kirjateollisuus kompuroi eteenpäin.

Digikirjan tekijä voi keskittyä olennaiseen ja kirjoittaa vähemmän, jos niin haluaa. Näin lukijakin saa keskittyä olennaiseen ja lukea jäntevästi kirjoitettuja, perusteltuja ajatuksia. Lisäksi omakustanteisen digikirjan tulee vakuuttaa lukija tekstin laadulla heti ensi riveillä, koska kirjankansien mainostekstit ja kustantajan nimi eivät ole tukemassa myyntiä. Kuuluisa nimikin saattaa puuttua. Toisaalta tukena voivat olla muiden lukijoiden suosittelut, mutta nehän myös kertovat laadusta enemmän kuin rahansa riskeeranneenn kustantajan mainospuhe.

Tään blogin kannalta kiinnostava kysymys on se, lakkaavatko kirjat olemasta kolmiulotteisia esineitä. Ovatko ne sitten enää kirjoja? Vaiko osa yhtä suurta hypertekstiä (jos niissä siis olisi linkkejä, ja joskushan niissä on)?

Fyysisellä kirjalla on toki edelleen etunsa - käyttöliittymä on vaivaton, muoto tuttu, selaileminen mukavaa. Itse en skannauttaisi vanhoja kirjojani digitaalisiksi, ne ovat esineinä edelleen vastustamattomia, ja pidän perinteisestä kirjastosta paikkana.

Jos joku tottuisi pelkkiin digitaalisiin teksteihin, kokemus saattaisi olla eri. Ja varmasti olisikin. Ajatusleikki: miltä vaikuttaisi kirjasto hyllyineen ja kirjankansineen sellaisesta, joka olisi koko ikänsä lukenut vain dokumentteja näytöltä? Tuon miettiminen voi auttaa ymmärtämään niitä asenteita, jotka vastaavasti estävät kirjojen kaikkinaista digitoitumista ja fyysisten kirjojen katoa.

Ostan edelleen kirjoja, mutta vain silloin kun niissä on jotain kustannushetkensä hengen ylittävää. Tässä on myös syy siihen, miksen koskaan ostanut tai lainannut hypetettyjä ajanhenkimanifestejä. Yleensä niiden idean sai selville kaverilta muutamassa lauseessa.

BBC:n jutun väite kirjojen nykylaadun huonoudesta on tietyllä tapaa likinäköinen. Siinä ajatellaan tämänhetkisen kirjateollisuuden olevan se mennyt, josta ponnistetaan pois kohti uutta ennennäkemätöntä laatua. Mutta kauanko on julkaistu kirjoja nykytyylillä ja volyymillä? Eikö ennenkin vanhaan (siis todella ennen) kirjassa pitänyt olla enemmän kuin yksi myyvä - eli jollain tapaa jo tuttu - idea ja sen ympärille jaaritellut kaksisataa sivua? Eikö digiajan omakustanne kurvaa takaisin esiteolliseen kirjankirjoittamiseen? 

Loppujen lopuksi noudatan tässäkin asiassa sekä-että-tyyliäni. Sekä digikirjat että kirjaesineet ovat mieleeni. Molempia toki vain kohtuudella.

Verkkoelämä järjestykseen

Olen pitkään harkinnut Facebook-kaverien vähentämistä. Eilen tein niin.

Kun liityin Facebookin joskus 2007 (muistaakseni), kavereiksi tuli koko Jaikukonkkaronkka, ja mikäs siinä, se oli hauskaa se. Sitten Feibuun alkoi ilmestyä myös niitä ystäviä, jotka eivät olleet digiaallon harjalla. Työkavereita, vanhoja koulukavereita, satunnaisia konferenssituttuja. Viestiminen alkoi ajoin olla haasteellista - onko järkeä luetella syömiään ruokia jollekin akateemiselle tuttavalle? Toki voi miettiä, kannattaako niitä luetella kellekään muulle, mutta kovasti ruoka-aihe kuitenkin ihmisiä kiinnostaa. Tuntuu erityisesti viikonloppuisin olevan monelle yhteinen teema.

Täälläkin aiemmin mainitun verkkokiusan myötä aloin tuntea oloni aika epämukavaksi sen suhteen, etten tiennyt, kuka ihmisistä verkostossani on ystävä, kuka ei. Osaa kontakteistani tuntui pääasiassa kiinnostavan oman verkostonsa ja vaikutusvaltansa kasvattaminen, ei se mitä heidän kontaktinsa sanovat. Moisesta yksipuolisesta tuuttaamisesta tulee kyllä melko kylmä fiilis.

Koska minulla on firmablogin ja Esinetarinoiden lisäksi myös toiminimeni sivu FB:ssä, päätin hieman linjata. Tulen jatkossakin pudottamaan FB:stä pois sellaisia ihmisiä, jotka pääasiassa liittyvät työhön tai muinaisiin somejuttuihin ja jotka eivät pidä minuun päin yhteyttä. Koska he eivät ole aktiivisia suuntaani, he tuskin edes huomaavat tätä muutosta. Pahoittelut kuitenkin, tällainen valikointi saattaa ärsyttää niitä, joiden mielestä verkkosuhteet ovat kaiken a ja o.

Ne joita työasiani ja linkkini edelleen kiinnostavat - sehän on mahdollista, vaikkeivat he koskaan kommentoisikaan - saavat luettavaa blogeista ja SIF:n FB-sivulta. Yritän suunnata verkkoelämää niihin. Samoin julkaisen ajoittain kaikille avoimia statuksia. En siis sulje ketään ulos, hieman vain jäsentelen eri kanavia. Mitä parhainta alkuvuotta kaikille tasapuolisesti!

Sairasloman sivutuotteita

Flunssa, mikä ihana tekosyy loihtia kuvista mielenmatkoja. Tein eilen Pinterestiin boardin ja loin pari kuva-albumia Typepadin uumeniin. Niistä lisää myöhemmin, kunhan saan niistä täydempiä. Myös blogeja järjestän hieman uusiksi. Päivittämättä jäänyt SIF-blogi mennee uusiksi, ehkä. Ja uutta pukkaa.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että päivä menee pääosin nukkuessa. Kirjoittamisesta tai lukemisesta on turha haaveilla.

Äänisuunnittelijan mopo karkasi

Olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota hälytyssireeneihin. Niitähän on monissa maissa tapana testata säännöllisesti. Jotta kansalaiset eivät panikoisi, testi tehdään tarkalleen sovittuna aikana.

Niin täälläkin. Mutta kun ensimmäisen kerran kuulin hälytysäänen, huolestuin kyllä hetkeksi. Kyse ei ole sellaisesta tasaisesti uuaavasta, hieman vetelästä äänestä, jollaiseen olen Suomessa ja Englannissa tottunut. Täällä sireeniin on suunniteltu todella mielipuolinen "melodia", joka nimenomaan tuntuu kieltävän kaikki melodian tunnusmerkit. Ääni on todella häiritsevä, sillä siinä ei toistu säännönmukainen kuvio, jollaista ihmismieli ilmeisesti yrittää rakentaa kaikkiin havaintoihinsa. Jos tällä äänellä olisi visuaalinen ilme, siinä olisi kaikenlaisia värejä sekaisin, mahdollisimman riitasointuisesti.

Kukahan sen on suunnitellut?