Esinetarinoita

Puheiden takaa

Ajoittain en malta olla kuuntelematta rivienvälejä. Tällä tarkoitan puheen taustaoletuksia, siis sellaisia oletuksia, jotka tekevät esitetyt väittämät mahdollisiksi. Esimerkiksi lause "ihmiset ovat tosi tyhmiä, kun eivät tajua" viittaa helpostikin siihen, että nimenomaan muut kuin puhuja eivät tajua.

Samoin aloittamalla sanoin "on itsestäänselvää että" annetaan ymmärtää, että muut lähtökohdat tai lähestymistavat ovat turhia. Älä siis ala esittämään vaihtoehtoja, kun tietäjä puhuu. Vielä tiukempi on "kaikkihan tietävät että", jolla tietämätön saadaan tuntemaan itsensä ainoaksi tietämättömäksi ja siis tosi typeräksi. Tällöin kannattaa olla hiljaa - mikä on lauseen tarkoitus.

Olen ollut havaitsevani, että helsinkiläiset eliittikoulut - erityisesti se yksi kolmikirjaiminen - tuottavat suoranaisia ihmisvihaajia, niin läpeensä ylenkatseellisia kommentteja näiltä kansakunnan toivoilta kuulee. Pahoittelen samalla yleistystä, koska on sympaattisiakin sykkiläisiä :-)

Minusta olisi hyvä aloittaa juttunsa sanoin "eikö olekin niin että". Tällaisilla aloituksilla kuitenkin amerikkalaisten viestintäkouluttajien mukaan ilmaistaan epävarmuutta ja hyväksytyksi tulemisen halua. Ne eivät tuota puhujalle auktoriteettia. Tilalle tarjotaan nimenomaan power talkia, jossa oma näkemys tarjoillaan totuutena.

Pistää miettimään.

Oman näkemyksen todeksi nostaminen on tietysti perinteistä poliittista agitointia, jolle tuntuu olevan kysyntää. Nythän oikein surraan sitä, että politiikka on kadonnut politiikasta. Pitäisi olla intohimoisempaa puhetta. Tunnustelevat aloitukset taas kuuluvat ryhmätyökulttuuriin, jossa ei ole mielekästä runtata mukanaolijoita. Ryhmätyökulttuuri ei vain ole ihan niin laajalle levinnyttä kuin olen luullut.

Wiblogi

Olen tänään pariinkin otteeseen pohtinut, miten verkkopohjainen ajatustuotanto toimisi parhaiten.

Wikit ovat suoraan sanoen aika tuskaisen raskaita. Niihin meno vaatii asennetta ja kykyä. Blogit ovat kommenttiketjuineen helppoja seurata, mutta alkuperäinen argumentti ei välttämättä kehity. Kunhan lötistään mukavia, aina uudesta aiheesta.

Tarvittaisiin siis jonkinmoinen wikin ja blogin yhdistelmä, wiblogi. Kuka kehittäisi?

Webbimerkit

Olen vihdoin ryhtynyt merkitsemään suosikki-Internettiäni. Listaan siis kirjanmerkkejä.

Fontit finossa

Kuten tämä sivunäkymä kertoo, Typepad ei anna muuttaa fonttia valitsemassani sopimuskateriassa (Plus). Jos kopioin muualla kirjoitettua tekstiä kirjoituskenttään, lopputulos on arvaamaton. Siitä johtuu tämä fonttisalaatti.

Mutta kuka haluaa kirjoittaa juttujaan itse työkaluun? Minulla ainakin on aihelmia ja raakileita, joita täydennän ja jotka sitten siirrän miltei valmiina Typepadiin.

Ehkä tämä on keino saada asiakas valitsemaan astetta korkeampi palvelusopimus.

Innovaatiokäytännöistä, osa 4: Paikallismarkkinan koko

Osa Piilaakson menestystä perustuu siihen, että yritteliäät saavat myytyä palvelujaan joillekuille. Siellä on riittävän suuri paikallismarkkina. Antti Hautamäki (Kestävä innovointi, 2008) listaa seuraavat tekijät selittäessään "maailmanluokan innovaatioiden ekosysteemin luovuutta ja dynaamisuutta" voimistavia ja ylläpitäviä tekijöitä:

- huipputason yliopistot ja tutkimuslaitokset

- tuntuva rahoitus uusille yrityksille ja tutkimushankkeille

- riittävä varanto osaavaa työvoimaa

- symbioottinen yhdistelmä isoja vakiintuneita yrityksiä ja uusia yrityksiä

- yritysten erikoistuminen ja yhteistyö

- paikallisten yritysten tarpeisiin erikoistuneet palveluyritykset

- riittävä paikallinen markkina uusille innovatiivisille tuotteille

- globaali verkottuminen muiden innovaatiokeskittymien kanssa

- kohtalonyhteys eli alueen toimijat näkevät menestyksensä riippuvan koko alueen tulevaisuudesta

Siellä se oli: paikallinen markkina. Kenellepä Suomessa myyt? Nokialleko? Suomalaisuus saattaisi siinä yhteydessä olla pikemminkin rasite.

Olen omaa yritystä kaavaillessani usein pohtinut asiakkaiden minimimäärää. En perusta firmaa, jos en henkilökohtaisesti tunne ainakin viittä varmasti palveluksiani ostavaa asiakasta. Heidän tulee ostaa ainakin kerran vuodessa projekti.

Koska yritykseni myisi kuluttajatrendejä ja käyttäjätietoa, rajautuisi markkina Suomessa kahteen operaattoriin, yhteen Nokiaan (joka on kiinnostunut nimenomaan globaaleista tiedoista) ja pariin softataloon. Myisin toki kalja-, vaate-, ja ruokafirmoillekin, mutta niiden varaan en todellakaan laskisi :-)

Ymmärtänette, miksi minulla ei ole firmaa :-)

Innovaatiokäytännöistä, osa 3: Liike

Sivulla 91 kirjassaan Kestävä innovointi Antti Hautamäki mainitsee ihmisten liikkeen keskeiseksi osaksi innovaatioympäristöjä. Porukan pitäisi vaihtaa firmaa tai tutkimusorganisaatiota, jotta vaikutteet, ideat ja työtavat leviäisivät.

Tämä jos mikä on suomalaista arvomaailmaa vastaan ;-) Kun itse vaihdoin työpaikkaa 10 vuoden palvelusvuoden jälkeen, melua ei vielä syntynyt. Kun sitten vaihdoin uudelleen työpaikkaa seuranneen 1½ vuoden kuluttua, sain jo kipakan yhteydenoton: kannattaisi olla huolissaan cv:stä! Huolestunut kollega itse oli ollut samassa työpaikassa kymmenisen vuotta, eikä todellakaan harkinnut vaihtoa. Sellainen kertoisi epäluotettavuudesta.

Samansuuntaisia kommentteja olen kuullut muuallakin. Ihminen joka vaihtaa firmaa, lentää kukasta kukkaan. Huomatkaa, miten epäilyttävän sävyn tällainen kielikuva työpaikanvaihtajaan heijastaa. Promiskuiteettinen huitelija! Uskoton suorastaan. Ei sellaisia meille. Henkilöstöosastoilla ajatellaan näinkin. Vaikutteiden saaminen ei ole keskeistä.

Valitettavasti moni innovaatioihminen on vaihtelunhaluinen. Ihmisten ei nykyisenä (väitetyn) työvoimapulan aikana ole myöskään pakko suostua aivan minkälaiseen tahansa johtamiseen ;-) Tässäpä varmaan selviääkin osa kriitikkojen motivaatiosta: syyllistetään työpaikanvaihtaja, jotta työympäristön tai johtamisen puutteet jäisivät huomiotta.

Innovaatiokäytännöistä, osa 1: Innovaatioympäristöjen piirteitä

En ole koskaan ollut järin innostunut byrokraattisista ympäristöistä, joissa pilkun paikka on sisältöä tärkeämpi. Niinpä Antti Hautamäen uuden kirjan Kestävä innovointi (Helsinki 2008) kivoimpia kohtia onkin luku, jossa kuvataan innovaatioympäristöjä. Ne kun elävät luovuuden, innostuksen ja kannustamisen mukana.

Hautamäki luettelee innovaatioiden ekosysteemin peruspiirteitä. Näitä ovat

1. sopeutuvuus ympäristön muutoksiin

2. itseohjautuvuus eli kyky ylläpitää itseään muutoksissa

3. elementtien suhteellinen autonomisuus ja samalla keskinäinen riippuvuus

4. jatkuva elementtien syntymisen, muuttumisen ja häviämisen prosessi

Koska teoria pitkälti perustuu Kalifornian oloihin, kohdissa kolme ja neljä mainitut elementit ovat tietysti yrityksiä. Tässä sattuukin kalikka hyvin suomalaiseen nilkkaan! Suosiiko suomalainen yrityslainsäädäntö nopeita liikkeitä? Saako mennä ja kokeilla?

"Eksperimentaatio tarkoittaa muun muassa sitä, että perustetaan uuden idean ympärille nopeasti uusi yritys ja katsotaan kykeneekö se tekemään ideasta kaupallisen menestyksen." (s92)

Vai joutuuko aloittava yrittäjä pelkäämään jo valmiiksi mahdollista konkurssia, joka leimaa ja velkauttaa hänet loppuiäksi? Tunnen yrittäjän, joka paraikaa painii tässä vaiheessa. Tosin hän ei ole ottanut lainaa hankkeeseen, koska kyseessä on a weightless venture (s94), joka vaatii pienen pääoman. Joka tapauksessa miehen koko talous on kiinni menestymisestä. Se mikä näyttää lintuperspektiivissä kevyeltä kenttäkokeelta, voi yksilötasolla olla tragedia. Myös tämä tulisi ottaa huomioon innovaatioympäristöjä ja -politiikkaa säädettäessä.

Samalla tavoin kohdan neljä implikoima luonnollinen valinta on mielenkiintoinen metafora. Biologisesti nähdyssä luonnossa saattavat elää parhaat mutaatiot mutta onko niin todella myös yhteiskunnassa? Jääkö muka teknologisessa kehityksessä jäljelle aina paras vaihtoehto? Sopeutuvaa palkitaan, mutta onko sopeutuva paras muuten kuin määritelmällisesti? Onko menestynyt lähtökohtaisesti myös hyvä?

Huomaatteko muuten, miten innovaatioiden ekosysteemissä pärjää parhaiten joustavaluontoinen nopealiikkeinen ihminen, joka ei jäkitä, jos oma suosikkiajatus kumotaan? Myers-Briggsissä siis ENFP tai ENTP (ainakin nämä). Kansallisella kartalla kyseeseen tulevat karjalaiset! Heidäthän tosin singottiin sodan jälkeen ympäri Suomea (paitsi ei juurikaan Pohjanmaan ruotsinkieliselle rannikolle, kielipoliittisista syistä, jos olen oikein ymmärtänyt), joten edellytyksiä joustavaan toimintaan pitäisi maassamme kyllä olla :-) Kutsukaa ne mie-laatuiset tuuliviirit mukaan innovoimaan.

Vakavasti: innovaatioiden edellytyksiä tulee tutkia ja edistää. Kyse on kuitenkin myös mikrotasolla koetuista arjen ilmiöistä, jonka makrotason systeemianalyysi jättää sivuun keskittyessään rakenteisiin.

Yhdistää, ei yhdistä

Olen ollut taipuvainen ajattelemaan, että Internet yhdistää pääasiassa ihmisiä, jotka jo tuntevat toisensa. Tuntemattomiin ei synny pysyvää kontaktia. Ylipäätään tuntuu, ettei kovin moni täysin vieras edes kommentoi blogiani.

Olikin hauska yllätys saada sähköpostia täysin uudelta ihmiseltä. Hän löysi osoitteeni harrastuspalstalta ja lähestyi kysymyksellä. Tästä sukeutui pieni intensiivinen viestinvaihto. Tietenkään tästäkään ei tule sen säännöllisempää toimintaa - asia kun tuli keskusteltua loppuun. Vieras on edelleen vieras.

Toisaalta jatkuvasti keskustelen esimerkiksi Jaikussa sellaisten tyyppien kanssa, joista en välttämättä tiedä edes oikeaa nimeä. Mutta näitä ihmisiä en koskaan tapaa. Tämä ero tuntuu säilyvän. Internet-puhe jää Internettiin.

Lopuksi voin kyllä tunnustaa, että oma kiireeni (ja siihen liittyvä väsymys) on osasyy asiaan. En jaksa edes lähteä blogimiitteihin tarkastelemaan, miltä tutut kirjoittajat näyttävät ja kuulostavat. Viikonloput ovat nykyään yksityisyyden juhlaa: joskus en poistu kotoa lainkaan, korkeintaan lähikauppaan.

- Ai niin, hyvää alkanutta vuotta.

Uudenvuoden ajatuksia

Siivosin tänään työpöytääni ja tyhjensin kaappia. Sieltä pullahti esiin kollegan käymän kurssin muistikortti. (Se joutui minulle hänen jäädessään äitiyslomalle, kuten muutama muukin paperi ja raportti.) Tulinpa nyt katsoneeksi korttia paremman kerran, kun ei töissä mitään muutakaan tuntunut tapahtuvan.

Kortti käsittelee hankalien ihmisten kanssa toimimista. Siinä esitellään muun muassa käyttäytymistyylejä ja vakuuttamistekniikoita. Pitää arvioida kohteen tarpeita ja antaa niiden mukainen viesti osana esitystään. Onneksi mukana on myös huomioita päätöksentekoprosesseista. Muutenhan opaste vain psykologisoisi konfliktit persoonallisuustyypeistä johtuviksi tilanteiksi, joissa joku on hankala, siis joku toinen kuin sinä.

Aloin nimittäin miettiä, mitä ihmettä on niin kutsuttu hankaluus. Sehän on viime kädessä sitä, että toisella on eri tavoitteet kuin sinulla. Hän ei tuosta vain suostukaan toimimaan sinun ajatustesi mukaan. Onpas hankalaa!

Juuri tästä syystä on syytä ajatella myös mukanaolijoiden rooleja. Valta-asetelmat selittävät joskus hankaluutta paremmin kuin luonneluokittelu. Monista ihmisistä sanotaankin, että sehän on ihan hyvä tyyppi työn ulkopuolella. Töissä siis saattaa ilmetä sellaista toimintaa, joka lasketaan aggressiiviseksi vaikka itse ihminen olisi sulaa kultaa siviilissä.

Toki on sitten sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat poikkiteloin miltei koko ajan myös vapaalla. On nähty draamaa, on. Silti kaipaisin kirjoja, kursseja ja kortteja, jotka keskittyisivät näkemään ihmisissä vahvuuksia. Tyyppi, joka nipottaa pikkuasioista voi olla juuri se, joka pitää firman laatua yllä. Se joka hihhuloi pitkin poikin evankelioimassa voi olla se, joka pitää muutosta yllä ja tuottaa uudet tuoteideat. Se joka ei suostu eläytymään sukulaisen jokaiseen tunneperäiseen pyrskähdykseen onkin ehkä se, joka on porukan täysipäisin ja pitää vakautta yllä.

Sen sijaan, että kyttäämme sukujuhlissa ihmisten huonoja puolia ja luokittelemme heitä ilkiöiksi, voisimme keskittyä olemaan kaikenkattavan ystävällisiä ja edistämään yhdessäoloa. Alas köökkipsykologia! Tilalle reilu peli.

Kuvallisen kulttuurin ylimäärä

Olen viime vuosina penkonut ja skannannut suvun vanhoja valokuvia. Kuvia on vähän, ne ovat repaleisia, eikä niiden ihmisiä edes tunnista. Hommaa ei siis ole ollut paljon.

Toisin on tulevaisuudessa. 1900-luvun lopulta kuvia on liikaa, joskin useimmat niistä ovat huonolaatuisia, eikä niidenkään ihmisiä tunnista kukaan. Tunnistamiseen on aikanaan toki apukeinonsa, kuten webbipalvelu, jossa voi kuuluttaa tuntemattomien perään. Ja varmaan on jokin tunnistussofta, joka kertoo missä muussa yhteydessä sama, täten jo tunnistettu henkilö on kuvattu.

2000-luvun alun digikuvien kohtalo on hyvä kysymys. Niitä tuhoutuu vanhojen tietokoneiden lopettaessa toimintansa. Romppuja korruptoituu. Iso osa kuitenkin säästyy, varsinkin webbipalveluihin talletetut, jolloin niitä voidaan alkaa tunnistamaan ja arkistoimaan.

Kuvien tolkuton säilyvyys onkin ongelma niille, jotka eivät nuorena tajua muuttuvansa vanhempana. He saattavat muuttaa nimensä tai naamansa :-)

Kuvien paljous ei kuitenkaan ratkaise sitä ongelmaa, joka sukututkijaa kiinnostaa. Millainen tuo ihminen oli?