Sain haltuuni kaitafilmejä perheemme elämästä 1960-luvulla. Ne pitäisi digitoida. Siis jättää jonkun palveluntarjoajan armoille. En uskalla edes ajatella, mitä kauheuksia niille voi tapahtua prosessin aikana. Paperipussiin pakatut filmit matkustaisivat myymälästä johonkin tuntemattomaan paikkaan, jossa joku välinpitämätön laittaa ne pyörimään. Entäs jos kelat häviävät? Mikään vakuutus ei voi korvata sellaista menetystä.
Esineisiin saattaa tiivistyä ääretön määrä merkityksiä. Kaitafilmeissä on vielä muutakin: ne antavat illuusion aikamatkasta. Niiden avulla pääsee 1960-luvulle katsomaan, miltä vanhemmat näyttivät nuorena ja miltä itse on näyttänyt lapsena. Ne antavat mahdollisuuden katsoa äärimmäisen subjektiivista tilannetta kuin ulkopuolinen.
Filmiin tai videoon liittyvä taika - se että kuva liikkuu ja siten imitoi elämää - on arkipäiväistynyt, koska nykyajan elokuvallinen tarjonta ylittää kenen tahansa vastaanottokyvyn. Audiovisuaalinen tallenne sinänsä ei hätkähdytä. Onhan noita nähty.
Mutta kun elokuva esittää sellaista oman elämän fragmenttia, jota ei ole koskaan nähnyt, johan alkaa taika tuntua. Omaan lapsuuselämäänsä saa osallistua aikuisena, jolloin tuttuihinkin tapahtumiin suhtautuu aivan toisin kuin silloin joskus. Nyt kyseessä ovat vielä tilanteet, joista ei ole minkäänlaista muistikuvaa.Tämä tekee asiasta erityisen jännittävän. Mitähän filmeissä oikein onkaan? Kenties johtolankoja johonkin ennestään tuntemattomaan? Epämiellyttäviä asioita? Yllätyksiä?
Varmaa on se, että filmit nostavat esiin valtavan määrän tunteita. Ne näyttävät tilanteita, joihin ei ole minkäänlaista paluuta. Ne näyttävät ihmisiä, jotka ovat jo kuolleet. Ajan peruuttamattomuus korostuu.