Esinetarinoita

Pala menneisyyttä tuli luokseni

Sain haltuuni kaitafilmejä perheemme elämästä 1960-luvulla. Ne pitäisi digitoida. Siis jättää jonkun palveluntarjoajan armoille. En uskalla edes ajatella, mitä kauheuksia niille voi tapahtua prosessin aikana. Paperipussiin pakatut filmit matkustaisivat myymälästä johonkin tuntemattomaan paikkaan, jossa joku välinpitämätön laittaa ne pyörimään. Entäs jos kelat häviävät? Mikään vakuutus ei voi korvata sellaista menetystä.

Esineisiin saattaa tiivistyä ääretön määrä merkityksiä. Kaitafilmeissä on vielä muutakin: ne antavat illuusion aikamatkasta. Niiden avulla pääsee 1960-luvulle katsomaan, miltä vanhemmat näyttivät nuorena ja miltä itse on näyttänyt lapsena. Ne antavat mahdollisuuden katsoa äärimmäisen subjektiivista tilannetta kuin ulkopuolinen.

Filmiin tai videoon liittyvä taika - se että kuva liikkuu ja siten imitoi elämää - on arkipäiväistynyt, koska nykyajan elokuvallinen tarjonta ylittää kenen tahansa vastaanottokyvyn. Audiovisuaalinen tallenne sinänsä ei hätkähdytä. Onhan noita nähty.

Mutta kun elokuva esittää sellaista oman elämän fragmenttia, jota ei ole koskaan nähnyt, johan alkaa taika tuntua. Omaan lapsuuselämäänsä saa osallistua aikuisena, jolloin tuttuihinkin tapahtumiin suhtautuu aivan toisin kuin silloin joskus. Nyt kyseessä ovat vielä tilanteet, joista ei ole minkäänlaista muistikuvaa.Tämä tekee asiasta erityisen jännittävän. Mitähän filmeissä oikein onkaan? Kenties johtolankoja johonkin ennestään tuntemattomaan? Epämiellyttäviä asioita? Yllätyksiä?

Varmaa on se, että filmit nostavat esiin valtavan määrän tunteita. Ne näyttävät tilanteita, joihin ei ole minkäänlaista paluuta. Ne näyttävät ihmisiä, jotka ovat jo kuolleet. Ajan peruuttamattomuus korostuu.

Yhdistämisen taito

Mitä yhteistä on muodilla ja ruoalla?

Molemmat ovat yhdistämisen taidetta. Molemmissa on kysymys hyvästä mausta.

Itse asiassa myös sisustaminen kuuluu samaan joukkoon. Siinä yhdistellään sisustuselementtejä keskenään ja itse tilaan.

Yllättävät yhdistelmät ovat kaikkien näiden toiminnanmuotojen mauste. Kaikissa voi toisaalta edustaa konservatiivista linjaa yhdistämällä varman päälle perinteisiä ohjeita seuraten.

Jos oikein ollaan suvaitsevaisia, myös elokuva pääsee tähän ryhmään. Elokuvassahan on viime kädessä kyse montaasista - erilaisten kuvien (ja äänen) yhdistämisestä niin, että syntyy visuaalinen tarina. Elokuva on siis leikkauksen taidetta. Sen muut osa-alueet palautuvat muihin taiteenaloihin: kuvaaminen valokuvaukseen ja kuvataiteisiin, käsikirjoittaminen dramaturgiaan, näytteleminen teatteriin, äänittäminen musiikkiin...

Yhdistäminen vaatii osaamista, mikä muistuttaa mukavasti, että taiteen taustalla piilee taito.

Chapi Chapo

Tein aikamatkan lapsuuteeni näiden animaatioiden myötä: Chapi ja Chapo -nukkehahmot seikkailevat lelupalikoiden maailmassa.

Mielenkiintoista animaatioissa onkin juuri puhtaan kliininen miljöö, joka koostuu ilmeisen muovisista rakennuspalikoista. Käytetyt sävyt todistavat 1970-luvun muoviesineiden värimaailmasta. Animaatioissa on todella juhlittu materiaalin keinoin: osa muovista on läpikuultavaa, siis aivan toisenlaista kuin perinteiset luonnonmateriaalit. Täydellisyyttään kiiltävä lattia on täysin epätodellinen (paitsi ehkä vahatuilla lattioille konttaavien lasten mielestä).

Geometria hallitsee visuaalista ilmettä muutenkin kuin palikoissa, sillä hahmoilla on suuret täydellisen pyöreät hatut. Lisäksi tunnuslaulun kieli on omalla tavallaan geometrista - siinä toistuvat ilmeisen mitääntarkoittamattomat kirjaimet ja tavut.

Onko niin, että selkeänhelpot muodot auttavat lapsia hahmottamaan paremmin, vai ärsyttääkö voimakas tyylittely heitä? En muista, kuinka itse näihin suhtauduin. Taisin ylipäätään olla hieman liian vanha jaksaakseni ilahtua Chapi Chapo -seikkailuista.

Sen muistan, että olin huolissani hahmojen typeryyksistä. Ei kannata rakentaa kiikkerää palikkakasaa, sillä se voi kaatua... Ei saa viedä lampaalta kaikkia villoja. Nyt animaatiot ihastuttavat konseptillaan ja tyylikkäillä oivalluksillaan.

Scifileffojen esinemaailma

Uusi Galactica on pessimismissään omaa luokkaansa, joten mitään söpöä arkielämää sarjassa ei näy. Miljöö on sotilaallinen ja lainaa teollisuusympäristöjen estetiikasta. Työpaikoilla ei tietty kuulukaan olla henkilökohtaisia esinekerrostumia.

Ylipäätään tuntuu, että tulevaisuuteen sijoittuvat elokuvat ja teeveesarjat esittävät aineellisen maailman minimalistisena. Ihmisten henkilökohtaisilla tavaroilla ei ole suurta roolia, kun maailmat taistelevat ja sivilisaatiot kamppailevat.

Tämä johtunee siitä, että scifi on usein dystopiaa, synkeän tulevaisuuden ennustelua, ja sitä kautta nyky-yhteiskunnan kritiikkiä. Pinkit tohvelit tai kivasti muotoiltu hammasharja eivät sovi näkymiin. Alessi ei ruleta tulevaisuusvisioissa. Suuri teema saattaisi kadota näkyvistä, jos katsoja pohtisi, mistä saa ostaa samanlaisen sohvan tai jakun. Galactican cylon-tohtori kyllä eleli aika ylellisessä asunnossa, mutta se tuhoutuikin heti alkumetreillä.

Osin sälän vähäisyyttä selittää se, että mni scifi-maailma on läpeensä tietokoneistunut. Asiat hoituvat näppäinyhdistelmillä tai äänikomennoilla. Dataa pukkaa näytöille. Luonnon kanssa ei olla kosketuksissa, koska ollaan avaruudessa.

Miksi niin tulevaisuusjutut muuten tapahtuvat avaruudessa? Onko Hollywood läpeensä varma ekokatastrofista?