Esinetarinoita

Mennyt maailma Joensuussa

Höyrylaivaregatta Joensuussa lienee tyypillinen suomalainen kesätapahtuma. Intohimoiset harrastajat tuovat tekemisensä julkiseksi parhaaseen loma-aikaan, ja turistit ihastelevat näkemäänsä jäätelötötteröt kädessä ennen kuin jatkavat seuraavaan kesätapahtumaan. Harrastajat muistelevat varmaan talven pimeydessä onnistunutta tapahtumaa ja suunnittelevat tietenkin seuraavaa. 

Suomen Höyrypursiseuran sivuilla on tietoa suomalaisista höyrylaivoista ja kattava alusrekisteri kuvineen. Vaikuttavaa. 

Tuottajan toiveuni

Olen vapaa-aikana harrastanut kulutuksen tulevaisuuden hahmottamista asiantuntevassa seurassa. (Siitä myöhemmin lisää.) Mielenkiintoinen havainto oli, että kulutusta analysoitaessa tuli todella runsaasti puhetta tuotannosta. Kulutus ohjaa tuotantoa, niin me mielellämme ajattelemme, mutta niin vaan tuotantokin rajaa kulutusta. Sitä ostetaan mitä kaupassa on.

En kuitenkaan ole samaa mieltä niiden kanssa, joiden mielestä kuluttaminen on pelkkä tuotannon seuraus, eräänlainen loppusijoitustapa. Tällaisen näkemyksen kuulin viimeeksi viime viikolla työpajassa, jossa hahmoteltiin ruoan tulevaisuutta.

Tulevaisuuspuhe on muuten tulossa hieman liiankin muodikkaaksi. Olen harkinnut pakoa historian pariin :-) Lisään silti blogiini uuden kategorian, Tulevaisuuden. Aika yllättävää, että se tulee peliin nyt vasta...

Respect!

Viime viikolla ilahduin uutisesta, jonka mukaan Ruotsista on löydetty puuvanhus. Kyseinen metsäkuusi on kasvattanut juurensa viimeisimmän jääkauden aikana noin 9500 vuotta sitten.

Pohjois-Ruotsin maisemiin sijoittuu Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia, jonka kakkososassa puhutaan kuusesta:

Lahja oli metsämaata ja järvi ja pitkä juoksu kiireettömästi mutkittelevaa jokea. Oli kaksi lampea ja jyrkkää rinnettä, jolla kasvavien suurkuusten runko oli niin paksu, ettei yksi mies yltänyt käsillään ympäri. Niiden kaarna oli halkeillutta ja suomuista ihoa ja alinna niissä oli kaljuja oksia, kuin harmaita harpunkieliä.

Sellainen kuusi on sekä eläin että kirkko. Tuuli ulvoo siinä, ja se myös soi. Se asustaa ajassa joka on hidas. Se on vaitonainen, ei sillä ole mitään sanottavaa toisille kuusieläimille. Ne vain hengittävät yhdessä.

Kerstin Ekman, Viimeinen uitto, s44 (Jyväskylä 2005)

Uusvanhaa tyylillä

Tällaiset esineuutiset ilahduttavat. On rakennettu kaarikivisilta roomalaisten tapaan. Asiassa on kunnostautunut Espoo, joka juhlii 550-vuotisjuhliaan kesällä.

Museologiaa mutuna

Löysinpä uuden blogin, kun katselin, mitä kautta omat lukijani saapuvat näille sivuille. MuTuTuntumalla-blogi on Museologisen tutkimusseuran uusi keskusteluareena. Mielenkiinnolla seuraan, mitä tuleman pitää. Tervetuloa mutulaiset!

Meni jo

-edit: puuttuva i paikalleen-

The future was here, otsikoi PanuK kuvansa Kannelmäestä. Futuristinen arkkitehtuuri hajoaa luonnossa, vaikka samaan aikaan moisia luomuksia komeilee edelleen arkkitehtuuri- ja designlehtien palstoilla.

Tietääkö joku näiden rakennusten tarinan? Miksi ne on hylätty?

Adoptoi kivi

Tämä on ihanan virkistävä uutinen! Kaiken nettihuruilun ohessa voi ottaa omaksi silmäteräkseen muinaismuiston. Määkin haluan. Pitääkö muuttaa Pirkanmaalle?

Kristallikruunujen alla

Oma pragmaattis-sekava koti alkaa helposti näyttää nukkavierulta, jos vierailee täydellisesti jugendin henkeen sisustetussa talossa, jonka pelkkä olohuone on 70 neliömetriä. Lisäksi tuo koti on paljon käytännöllisempi kuin omamme: on tilaa, on paikat eri toiminnoille, on järjestys. Kaiken huipuksi perheen kaksivuotias osallistuu vierasvuoteiden petaamiseen.

Voitte ihailla heidän kristallikruunujaan Flickrissäni. Huomatkaa, että kuvia on useita.

Kuvallisen kulttuurin ylimäärä

Olen viime vuosina penkonut ja skannannut suvun vanhoja valokuvia. Kuvia on vähän, ne ovat repaleisia, eikä niiden ihmisiä edes tunnista. Hommaa ei siis ole ollut paljon.

Toisin on tulevaisuudessa. 1900-luvun lopulta kuvia on liikaa, joskin useimmat niistä ovat huonolaatuisia, eikä niidenkään ihmisiä tunnista kukaan. Tunnistamiseen on aikanaan toki apukeinonsa, kuten webbipalvelu, jossa voi kuuluttaa tuntemattomien perään. Ja varmaan on jokin tunnistussofta, joka kertoo missä muussa yhteydessä sama, täten jo tunnistettu henkilö on kuvattu.

2000-luvun alun digikuvien kohtalo on hyvä kysymys. Niitä tuhoutuu vanhojen tietokoneiden lopettaessa toimintansa. Romppuja korruptoituu. Iso osa kuitenkin säästyy, varsinkin webbipalveluihin talletetut, jolloin niitä voidaan alkaa tunnistamaan ja arkistoimaan.

Kuvien tolkuton säilyvyys onkin ongelma niille, jotka eivät nuorena tajua muuttuvansa vanhempana. He saattavat muuttaa nimensä tai naamansa :-)

Kuvien paljous ei kuitenkaan ratkaise sitä ongelmaa, joka sukututkijaa kiinnostaa. Millainen tuo ihminen oli?

Nenänjälki ruudussa

Iltakävelyillä löytää ihania näyteikkunoita. Korkeavuorenkadulla sijaitseva Ameba Design on erikoistunut suomalaisiin vuosikertaesineisiin.

Kylläpä kuolasin ikkunoiden edessä. 1950-luvun valaisimet ovat heikkouteni. Onneksi meille ei mahdu mitään uutta!