Esinetarinoita

Uusvanhaa tyylillä

Tällaiset esineuutiset ilahduttavat. On rakennettu kaarikivisilta roomalaisten tapaan. Asiassa on kunnostautunut Espoo, joka juhlii 550-vuotisjuhliaan kesällä.

Meni jo

-edit: puuttuva i paikalleen-

The future was here, otsikoi PanuK kuvansa Kannelmäestä. Futuristinen arkkitehtuuri hajoaa luonnossa, vaikka samaan aikaan moisia luomuksia komeilee edelleen arkkitehtuuri- ja designlehtien palstoilla.

Tietääkö joku näiden rakennusten tarinan? Miksi ne on hylätty?

Joulun erikoisin esine

Tällainen jouluveturi valaisee Cafe Succèsin edustaa Helsingin Korkeavuorenkadulla.

Melusaasteinen kaupunkielämä

Ihanaa, että tällaisiin epämuodikkaisiin aiheisiin tartutaan: Outi Ampuja väittelee lauantaina Helsingin yliopistossa melusta ympäristöongelmana. Hänen mukaansa kulttuurimme vaatii meluun tottumista. Hiljaisuutta tai edes hiljaisempaa miljöötä vaativaa ihmistä neuvotaan muuttamaan maalle. Ampuja itse on muuttanut Järvenpäähän.

Ampujan mukaan yli 300 000 ihmistä Helsingin alueella asuu yli 55 desibelin alueella. Tällainen määrä ääntä on epäterveellinen. Melu aiheuttaa stressiä, mutta kukapa tällaisesta puhuu? Nirppakorvaksi nimitettäisiin, jos niin tekisi. Stressiä kuuluu saada muodikkaan kiireisestä työstä.

Itse kärsin kovista äänistä. Bussien jarruista kaduilla kuuluvat paineilmasihahdukset suorastaan sattuvat korviin. Ne myös nostavat verenpaineeni, koska pelästyn äkillisiä kovia ääniä. Kadulla terävää ääntä ei pääse pakoonkaan. Olen tietystikin valittanut tästä jo aiemmin ;-)

On helppo kuvitella, millaisin argumentein Ampujan löydöksiä vähätellään. Tää on tätä. Autoista nyt vaan tulee ääntä. Mene metsään. No voivoi.

Pitäisiköhän lauantaina mennä kuuntelemaan väitöstilaisuutta? Luultavasti Ampujaa kuitenkin haastatellaan televisiossa jossain vaiheessa, ehkä odotan sellaista tilaisuutta perehtyä tutikimukseen paremmin.

Lisää tekijästä
via

Ihana kurssi kaupunkitilasta

Sääli etten ole opiskelija. Tuonne menisin, jos olisin: Näkökulmia kaupunkiin ja kaupunkitilaan (via)

Vielä Megapoliksesta: tila

Tuomas Toivosen esitys Megapolis 2022:ssa alleviivasi kaupunkiasujan käyttämän tilan merkitystä. Ahtaan asumisen puolesta puhuvat laskelmat näyttivät, mitä tapahtuu, jos kaikki haluavat omakotitalon yhtä isolla tontilla kuin Matti Vanhasella on.

Ilahduin tästäkin esityksestä: meidän ahtaaksi muuttunut asumisemme onkin varsin oikea valinta. Ehkä tätä on nyt kehitettävä eikä haaveiltava lisäneliöistä. Tässähän ollaan itse aivan asian ytimessä :-)

Miksi asuminen sitten on ahdasta? Eihän ihminen itse vie juurikaan tilaa. Ei mutta kaikenlaiset varusteet kyllä vievät.

Toimittaja Olli Ihamäki pyysi minua eilenaamuna haastattelun ulkopuolella miettimään, kuinka hankalia arjen esineitä ovat kaikenlaiset urheilukypärät. Ne vievät tilaa ja niitä on pahimmillaan monia. Laskettelu, jääkiekko, mopoilu, snoukkaaminen. Millaisen säilytystilan ne vaativat? Ei niitä sisäkkäinkään saa.

Aktiivisten lasten vanhemmilla on siis oikea tilapula. Puhumattakaan muista kamppeista, joita välineurheilussa tarvitaan. Kuvitelkaa tällaisen perheen matkaavan junalla Lappiin!

Tämä (lapsi)perheiden todellisuuden kohtaaminen on itselleni varsinainen haaste. Minun on helppo puhua ja elääkin ylevien periaatteiden mukaan (paitsi että mieheni rakastaa autoja), koska elän lapsetonta suhteellisen hyvätuloista keskustaelämää. Voin kävellä kauppaan ja kantaa ostokset vaivatta kotiin jalkaisinkin, koska en retuuta mukanani jälkikasvua. Voin helpommin käyttää julkisia kulkuneuvoja samasta syystä. Voin ostaa laatua, koska rahani eivät jakaudu usean ihmisen kulutukseen.

Kuinka saada kestävästä kehityksestä koko väelle mahdollinen elämäntapa vaatii todellakin toimia ja selkeitä poliittisia ratkaisuja, kuten Matti toteaa Mari Koolle. Muuan muassa Risto Penttilän (ja itseni) Megapoliksessa esittämät kulutusvalintapainotukset eivät siis riitä. Toki olemme vallan kahvassa joka päivä, mutta jos varsinainen asumisen ja elämisen konteksti - kaupunki - toimii eri periaattein, niitä toisenlaisia valintoja on paha tehdä.

Koska en ole poliitikko - tai ennen kaikkea koska en tunne kovin hyvin poliittisia toimintamalleja - en kuitenkaan katso asiakseni ehdotella näitä ratkaisuja. Olen kyllä joskus ajatellut perehtyä kunnallispolitiikkaan ja katsoa, miten saisi narua työnnettyä niissä kuvioissa.

Joka tapauksessa eilinen 2022-tapahtuma oli niin energisoiva, että heräsin tänään 6.30 jatkamaan ajatusten sulattelua. Tämä on kuulkaa jotain!

Kaupunki omaksi

Kokeilin tänään Hesarin Omakaupunki-palvelua. Vaikka käyttö oli hidasta hämmentävän navigoinnin takia, juutuin sinne hieman liian pitkäksi aikaa. Työ ja huvi yhdistyivät kyllä mukavasti.

Oli hauska tutkia Oma lista -toimintoa. Muistan kyllä omat suosikkipaikkani muutoinkin, ehkä tämän ominaisuuden viehätys piilee oman erinomaisuuden esittelyssä ;-) Toisaalta ei ole syytä väheksyä yksilöllisiä Helsinkikokemuksia, niistähän tämä kaupunki viime kädessä koostuu. Rakennuksilla sinänsä ei ole merkitystä (muille kuin arkkitehtuurifanaatikoille) - ihmisten osuus on kiintoisampaa. Tällaiset listaukset esittävät kivasti kaupunkilaisten makueroja - ehkä mestat alkavat niputtua tyypillisiksi valintayhdistelmiksi. (Bourdieu...)

Hyödyllistä sen sijaan on selailla oman kaupunginosan tarjontaa. Monesti tulee lähdettyä merta edemmäs kalaan - paikalliset pikkuputiikit unohtuvat, ellei satu kävelemään niiden editse.

Ilahduttavinta oli kuitenkin katsoa tavanomaisten palvelujen lomaan kirjattuja todellisia suosikkimestoja. Esimerkiksi Lauttasaaren edustalla kahlausmatkan päässä oleva pieni "salainen saari, jonne johtaa vedenalainen tie" oli saanut esittelyn ja paljon ystäviä.

Toinen hauska paikka on "3,2 km pitkä suora Unioninkadulla". Lisää tällaisia helmiä!

Syyskauden avajaiset

Terve. Vihdoinkin alkaa blogisuoni kesätauon jälkeen toimia. Koska kirjoittaminen on vielä kankeaa (jaikuilua ei lasketa), niin aloitetaanpa varovasti mainoksella.

Lähettyvillemme on avattu kerrassaan viehättävä myymälä, jossa myydään japanilaista designia. Paikan nimi on Common Japanese Standards, ja sieltä saa astioiden lisäksi muitakin ihania esineitä. Osoite on Laivurinrinne 1. Eli Wunderin naapurissa.

Mistäs tämä sitten on?

Uusi tehtävä: mikä ravintola? (On se muuten kumma, miten pienillä eleillä ravintolasta tulee kutsuva ja sympaattinen.)

Lontoo

Jo vuonna 2003 ostin Peter Ackroydin teoksen London The Biography. Luin sitä muistaakseni yhden luvun. Jostain syystä lukeminen tyssäsi siihen: olisiko ollut niin, että kirja vaati suhteellisen hyvää Lontoon paikallistuntemusta tuntuakseen merkittävältä?

Selitän. Jos jotain oli tapahtunut paikassa x, niin so what? Mutta kun jotain on tapahtunut vaikka Lahden Kiveriössä, niin johan meikäläistä kiinnostaa. Tarkoitan tällä sitä, että omakohtaisuus lisää paikkojen ja niihin liittyvien tapahtumien kiinnostavuutta eksponentiaalisesti. Se että venäläiset ison vihan aikaan tuhosivat Auhjärven ylittävän sillan Sysmän Nikkaroisissa, ei teille varmaan ole mikään juttu, mutta minulle varsinainen löytö.

Niin, se Lontoo.

Kävin Lontoossa ensimmäisen kerran kuudentoista vanhana kielikurssin yhteydessä. Paikan suuruus, ruuhkaisuus - ja saasteisuus - tekivät vaikutuksen. Toki keskeistä oli myös se, että yksi jos toinen listahitti tuli tuosta kaupungista, samoin kuin uusromanttinen musa, joka oli tuolloin edelläkävijäherkkua. 1980-luvulla muoti matkusti Lontoosta Tukholmaan vuoden ja Tukholmasta Helsinkiin vuoden. MTV oli juuri perustettu, mutta se ei näkynyt Suomessa kuin harvoissa paikoissa. Tuolloin nuorisokulttuuri oli paljon paikallisempaa kuin nyt, jolloin joka kolkka on kiinni muodin hermossa. (Toki kaikki tulkitaan paikallisesti edelleen, mutta tietoisuus ilmiöistä on varsin reaaliaikaista.)

Parikymppisenä menin Lontooseen viikoksi yksin. Äitini osti minulle matkan lahjaksi, koska hän oli sitä mieltä, etten kansainvälisty oikealla tavalla hengaillessani lahtelaisissa rokkiporukoissa. Matka oli oikein mukava. Kiersin museoita, ja ostin muotia. Keskeinen tuliainen olivat mustat nahkahousut. Eli se niistä paremmista vaikutteista.

Viime viikon Lontoon matkalla majoituin sattumalta samoilla kulmilla, joilla suomalaiset pakettimatkalaiset ovat pitkään pyörineet. Bayswater on edullinen kaupunginosa, ja sieltä on hyvät yhteydet kiintoisampiin Lontoon osiin. Se oli ainoa vaihtoehto, kun opiskeluaikoina matkustin tuulettumaan Britteihin. Lontoo-matkaopaskirjani ei edes esittele sitä, mikä kertoo paljon paikan luonteettomuudesta.

Torstaina kävelin Bayswater Roadin ylitse virkistymään Kensington Gardensiin samalle kulkuväylälle kuin parikymmentä vuotta sitten. Ajattelin ajan kulkua ja sitä, miten vähän asiat ovat tuossa ajassa muuttuneet, vaikka ovatkin samalla muuttuneet paljon. Käyn edelleen Lontoossa museoissa ja muotiliikkeissä. Vanhat kaverit tunnistaisivat minut edelleen ulkonäöstä. Kuuntelen osin samaa musaa kuin tuolloin (joskin luojan kiitos myös uusia artisteja!). Kensington Gardens, jonka hiekkakujalla seisoin, oli aivan samanlainen kuin ennenkin: nurmikolla istui vapaalla olevia ryhmiä, lentokoneet lensivät puiston yli kohti Heathrowta, ja vapaana olevia koiria kirmasi ihmisten seassa. Serpentineen liittyvä The Long Water näkyi etäämpänä.

Yksi mahdollinen muutos jäi tarkistamatta: olikohan puistossa roskiksia, vai onko ne otettu pois pommiriskin takia? Toinen muutos oli ilmiselvä: olen aivan eri ihminen kuin 1986.

Lontoo on vauraudessaan edelleen tyrmistyttävä paikka. En tiedä, miten vanhaa rahaa perineet miljönäärit kuluttavat aikaansa, mutta valinnanvaraa kyllä on. On oikeastaan ihan hyvä, etten jaksa kääntää puntia euroiksi, puhumattakaan markoista, joiksi käännettyinä kaikki hinnat ovat huimaavia. Nyt maksoin hotellista vain 95 puntaa, siis noin 800 markkaa yö. Huone oli mitättömän pieni ja palvelu heiveröistä. Edellisen reissun hotellitaksa oli yli 200 puntaa yöltä. Siis kolmisensataa euroa. Tuolloin hintaan luojan kiitos kuului vapaa Internet-yhteys ja upea aamiaiskokemus. Mutta silti. Kuinka kukaan pystyy opiskelemaan Lontoossa?

Saattaisin kuitenkin haluta asua siellä.