Piipahdin tänään Winterthurin keskustassa viemässä allekirjoitetun huonekalutilauksen. Kyllä, se piti allekirjoittaa, jotta viitsivät kasata valitsemani vaatekaappiosat. Ensi viikolla maksan tilauksen verkkopankissa. En tiedä, miksi maksua ei voitu ottaa heti, ehkä siksi että myyjä halusi rauhassa varmistaa, että vaatekaappiin tulevat kaikki tarvittavat osat. En siis jäänyt myymälään odottelemaan suunnittelun valmistumista, siksi paperien postittelu ja allekirjoitus.
Kauppakäynnin jälkeen söin lounaan katukahvilassa ja katselin ohikulkijoita. Oli talvisaappaita ja takkeja, vaikka lämpötila lienee jossain kahdenkymmenen tuntumassa. Oli pieniä ja suuria koiria (kissoja näkee keskustan ulkopuolisilla asuinalueilla, niitä tuntuu olevan joka talossa). Fillareita ei näy paljon aivan keskustassa, eikä autojakaan, koska vanha kaupunki on kävelyaluetta. Toki huoltoliikenne pääsee sinne.
Pohdin, millaista muutama sata vuotta vanhoissa taloissa mahtaa näyttää sisällä. Alakerrassa kaikilla on myymälätila, mutta ilmeisesti useimpien talojen ylemmissä kerroksissa asutaan. Onko jollain peräti neljä kerrosta omassa käytössä, vai jaetaanko suurempia taloja huoneistoiksi? Moni liikehuoneistokin on kiinnostavannäköinen, varsinkin se kultasepänliike, joka on myös paja. Kello- ja koruliikkeitä on paljon, vaatekaupoista en sen sijaan oikein saa tolkkua, mihin pitäisi mennä ostoksille. Kenties on jokin tavaratalo vanhankaupungin ulkopuolella. Vai Zurichissäkö täkäläiset shoppaavat?
Lounas oli erikoinen - porkkanavaniljakeittoa. Oli oikein mustia pilkkuja pinnassa, aitoa vaniljaa siis. Tarjoilija osasi hyvin englantia, mikä yllättää joka kerta silloin harvoin kun niin tapahtuu. Hänellä oli kunnon aksenttikin, kuulemma Irlannissa hankittu. Valittelin Schwizerdütschini puutteita, en osaa sanoa kuin Grüezi mitenand.
Kotiin kannoin taas erän vihanneksia. Postilaatikossa odotti työläitä hollanninkielisiä kyselyitä muutosta - arvonlisäveroa kantava toimisto on havainnut, etten ole maisemissa enää. Noh, ei kun vastausta laatimaan.
