Esinetarinoita

Lukulistalla

Greg Urban, Metaculture.

Viikon 45 esine

Minun piti kirjoittaa tämä jo alkuviikosta. Olen kuitenkin ollut enimmän osan hereilläoloajasta eri paikassa kuin kirja, jota lainaan. Viikon esine on nimittäin olemassa niin kaukana, että luotan erään kertojan kuvaukseen siitä.

Keskusteluun syntyvien taukojen aikana me molemmat huomasimme, miten loputtoman pitkään kesti, ennen kuin oli kulunut taas yksi minuutti, ja miten kammottavalta meistä tuntui pyövelinmiekkaa muistuttavan viisarin liikahdus, vaikka toki osasimme sitä odottaa: se leikkasi tulevaisuudesta taas yhden tunnin kuudeskymmenesosan ja tärisi sitten niin uhkaavan näköisesti että sitä katsellessa miltei sydän pysähtyi. (W.G.Sebald, Austerlitz)

Kyse on Antwerpenin rautatieaseman kellon viisarista. Minulla ei ole hajuakaan, onko asema kuvauksen kaltainen miltään osin, mutta väliäkös sillä.

Viikon 38 esine

Hups, edellinen viikko unohtui kokonaan ja tämäkin meinasi lipsahtaa jo ohi. Eikä ihme, niin täyttä on kalenterissa. Aika hupenee.

Kuluneen viikon ykkösesine on kirjastokortti. Olen lukenut proosaa pitkästä aikaa. Se on muuten kumman täyttävää, aivoikkuna muuanne, ja kun kirjan sulkee, pitää oikein miettiä mihin jäi ennen lukemista.

Viikon 34 esine

Voi mitä aurinkoisia päiviä! Enkä ole kohdannut montakaan tosikkoa, mitä nyt yhden kanssa meilaillut. Mikäs esine tälle viikolle keksittäisiin? Karkkipussi jota ei saisi olla tässä ollenkaan? Työtuoli jossa istua lenkotan väärin? Romaani jonka ostin viime viikolla?

Viimeinen voittaa. Tällä viikolla esineitä edustaa kirja, jonka kannessa lukee Terveiset Kutturasta.

Paperi on muslimijuttu

Kaiken säämarinan sekaan hieman teknologiahistoriaa:

 

Marko Ahvenaisen ja Olli Hietasen mainiossa Matkalla biotalouteen - miten verkottunut bioketju punotaan? (Tutu-julkaisuja 2/2010) puhutaan paperin historiasta. He lainaavat paperimuseon tarinaa 1200-luvun Euroopasta, jossa oli paperia ennen vahva pergamenttimarkkina. Tässä paradigmassa mukana olleet tuottajat (maan- ja karjanomistajat) vastustivat kovasti idästä saapuvaa paperia ja leimasivat sen muslimimaailman manifestiksi. Tähän vastarintaan saatiin mukaan kirkkokin. 1221 asetettiin säännös, jonka mukaan paperille tehdyt viralliset dokumentit eivät ole päteviä. Vastarintaa jatkui parisataa vuotta. Vasta 1400-luvulla paperista kiinnostuttiin enemmän, tällöin pääasiassa kirjapainotaidon kehittymisen myötä. (s.22)

 

Kirjoittajat toteavat, että 1200-luvulla kysyttiin samoja kysymyksiä kuin tänään. Mistä paperi tehdään? Missä se tehdään? Miksi sitä tehdään?

 

Ei mitään uutta auringon alla?

Virkistävä ajatus

Osmo Soininvaara kirjassaan: vihreät ovat porvarillinen vasemmistopuolue. Minun ei siis edelleenkään tarvitse valita oikeiston ja vasemmiston välillä. Hähhää.

 

Euroopan ytimessä, osa 2

Useimpina päivinä en tule ajatelleeksi, missä maassa asun. Kun menen kauppaan, joudun joskus miettimään, mitä kieltä on määrä puhua. Hollannissa selvisi englannilla, täällä ei, joten mahdollisia keskusteluja pitää ennakoida, että muistaa edes joitain sopivia sanoja. Näin ollen ei aina tule nauttineeksi myöskään ympäristön nähtävyyksistä tai ylipäätään ilmapiiristä. Elämä menee samantyylisiä latuja kuin Suomessakin: kirjoja, verkkoa, puheluita, ruoanlaittoa, kaikkea kotoista.

Nyt juuri olemme kuitenkin niin keskellä Eurooppaa ettei paremmasta väliä. Englanti ja Hollanti ovat toki olleet merkittävämpiä maailmanmahteja, ja niiden historiasta tiesin jo edeltä. Mutta Sveitsi? Valkoinen pläntti kartalla. Olen aina hypännyt saksankielisen kulttuuripiirin yli, vaikka Die Zeit kuului joskus lukulistalle. En koskaan ajatellut päätyväni tänne.

Sveitsin historia on mallikappale eurooppalaista tarinaa. On kelttejä ja roomalaisia, on keskiaikaisia valtataisteluja eri voimien välillä. Niihin ei jaksa paneutua niin tarkasti, että muistaisi eri sodista seuranneet poliittiset järjestelyt. Enemmän kiinnostaisi arjen historia. Moni tuttu eurooppalainen tapahtuma on kuitenkin sivunnut myös Sveitsiä, mahtimaat ovat havitelleet ja saaneetkin sen alueita. 

Selvää kuitenkin on, että kaupan turvaaminen on ollut keskeinen vaikutin maan omassa tarinassa - Sveitsin vanha valaliitto syntyi tästä tarpeesta. Sille oli ominaista vahva paikallisuus: liitossa mukanaolleet pikkuvaltiot olivat itsenäisiä. Ne siis välttivät Eurooppaa leimanneen feodalismin, jopa Habsburgien aikana. Sveitsiläiset ovat olleet ilmeisen tietoisia tästä erityisyydestään ja loivat uuden ajan taitteessa useita kuvitettuja kronikoita omasta historiastaan. Ei hassummannäköisiä. Olisi mukava tietää lisää pienten laaksoyhteisöjen elämäntavasta ja hallintomallista. Vallankäyttö on saattanut olla hyvinkin demokraattista, joskaan en oleta naisten kauheast hääränneen vallan keskiössä ;) 

 

Kirjat muuttavat muotoaan - laatu paranee

Digitaalinen formaatti on BBC:n artikkelin mukaan vaikuttanut myös kirjojen sisältöön. Enää ei tarvitse pyörittää yli kahtasataa sivua sanoja yhden perusidean ympärille saadakseen ajatuksensa kirjaksi. Tällaiset lavennetut yhden idean julkaisut ovat puuduttavaa luettavaa, kun sanoma on saattanut tulla selväksi jo alkusivuilla. Ennen kaikkea ne ovat järjetöntä luonnonvarojen ja tilan haaskausta.

Tämä tietysti pätee ennen kaikkea kaupalliseen asiaproosaan ja ennen kaikkea niin kutsuttuihin bisneskirjoihin, joita erityisesti lentokentillä kaupataan ihmisten matkaan. Mitä teet moisella painolastilla lukemisen jälkeen? Sen yhden idean olisi voinut lukea blogistakin. Kirja kuitenkin jää. Toki kustantaja sai rahansa, ja kirjateollisuus kompuroi eteenpäin.

Digikirjan tekijä voi keskittyä olennaiseen ja kirjoittaa vähemmän, jos niin haluaa. Näin lukijakin saa keskittyä olennaiseen ja lukea jäntevästi kirjoitettuja, perusteltuja ajatuksia. Lisäksi omakustanteisen digikirjan tulee vakuuttaa lukija tekstin laadulla heti ensi riveillä, koska kirjankansien mainostekstit ja kustantajan nimi eivät ole tukemassa myyntiä. Kuuluisa nimikin saattaa puuttua. Toisaalta tukena voivat olla muiden lukijoiden suosittelut, mutta nehän myös kertovat laadusta enemmän kuin rahansa riskeeranneenn kustantajan mainospuhe.

Tään blogin kannalta kiinnostava kysymys on se, lakkaavatko kirjat olemasta kolmiulotteisia esineitä. Ovatko ne sitten enää kirjoja? Vaiko osa yhtä suurta hypertekstiä (jos niissä siis olisi linkkejä, ja joskushan niissä on)?

Fyysisellä kirjalla on toki edelleen etunsa - käyttöliittymä on vaivaton, muoto tuttu, selaileminen mukavaa. Itse en skannauttaisi vanhoja kirjojani digitaalisiksi, ne ovat esineinä edelleen vastustamattomia, ja pidän perinteisestä kirjastosta paikkana.

Jos joku tottuisi pelkkiin digitaalisiin teksteihin, kokemus saattaisi olla eri. Ja varmasti olisikin. Ajatusleikki: miltä vaikuttaisi kirjasto hyllyineen ja kirjankansineen sellaisesta, joka olisi koko ikänsä lukenut vain dokumentteja näytöltä? Tuon miettiminen voi auttaa ymmärtämään niitä asenteita, jotka vastaavasti estävät kirjojen kaikkinaista digitoitumista ja fyysisten kirjojen katoa.

Ostan edelleen kirjoja, mutta vain silloin kun niissä on jotain kustannushetkensä hengen ylittävää. Tässä on myös syy siihen, miksen koskaan ostanut tai lainannut hypetettyjä ajanhenkimanifestejä. Yleensä niiden idean sai selville kaverilta muutamassa lauseessa.

BBC:n jutun väite kirjojen nykylaadun huonoudesta on tietyllä tapaa likinäköinen. Siinä ajatellaan tämänhetkisen kirjateollisuuden olevan se mennyt, josta ponnistetaan pois kohti uutta ennennäkemätöntä laatua. Mutta kauanko on julkaistu kirjoja nykytyylillä ja volyymillä? Eikö ennenkin vanhaan (siis todella ennen) kirjassa pitänyt olla enemmän kuin yksi myyvä - eli jollain tapaa jo tuttu - idea ja sen ympärille jaaritellut kaksisataa sivua? Eikö digiajan omakustanne kurvaa takaisin esiteolliseen kirjankirjoittamiseen? 

Loppujen lopuksi noudatan tässäkin asiassa sekä-että-tyyliäni. Sekä digikirjat että kirjaesineet ovat mieleeni. Molempia toki vain kohtuudella.

Kind-Kind-Kindle

Harkitsin aika kauan ennen kuin hankin Kindlen. En edes ostanut uusinta mallia, vaan sellaisen, jonka katsoin riittävän itselleni. Se oli tietysti tarjouksessa Amazonissa, joskin tarjoussivulta minut ohjattiin paljon kalliimman laitteen tilaajaksi, kun ilmeni, etten asu maassa, johon mainosten mahdollistama alennushinta käy. Hollantiin ei saa brittimarkkinoille suunnattujen mainosten siivittämää käyttäjäkokemusta. Ehkä hyvä niin.

Kindle on Macin tasoa aloituksen helppoudessa. Sähköä vaan koneeseen, ja wi-fi päälle. Kun laite on liitetty oman langattoman verkon käyttäjäksi, niin avot. Ei muuta kuin uusia sisältöjä valitsemaan ja laitteen logiikkaa tutkimaan.

Ainoa tenkkapoo tuli omien pdf:ien siirtämisessä. Nehän saa Kindleen vaikka raahamalla ja pudottamalla Macin Finderissa tai sitten lähettämällä sähköpostin liitteineen omaan Kindleosoitteeseen. Käytön ensiminuuteilla Kindlessä ei kuitenkaan ollut riittävästi sisältöä havainnollistamaan kansiorakennetta, joten pudotin ne väärään paikkaan. Sähköpostilla siirtäminen taas vie enemmän aikaa kuin ajattelisi - tiedostot ilmestyvät laitteen etusivulle omia aikojaan.

Hyvä hankinta tämä on. Tuore johtopäätös: lukeminen lisääntyy. Voin hyödyntää luppohetkiä junassakin lukemalla jotain hyödyllistä. Kirjat ovat liian painavia käsilaukkuun, Kindle ei ole. Maisemia on jo katseltu ihan riittävästi.

Nostalgiamuseo

Aila Aumalan Nostalgiamuseo on kiintoisa paikka, ja museonpitäjä on varsin juoheva jutustelija, kuten Iltasanomien klipistä selviää. Jutusta ei kuitenkaan ilmene, missä museo on. Hakukone kertoo enemmän: Aumalan pientilalle perustettu museo on Varsinais-Suomessa ja jo toinen museo, jota hän pitää. Onpa Nostalgiamuseosta tehty kirjakin.

Ennen Iltistä Aumalan työstä on kiinnostunut Yle, joka kertoo museon sijaitsevan Marttilan Prunkilassa, noin 30 km Turusta, osoitteessa Heinojantie 44. Veikkaan, etten sinne ihan lähiaikoina pääse. On siis vain tyydyttävä olemaan samaa mieltä allaolevan kanssa.

    "Eihän esine olisi mitään ilman tarinaa. Kaikista tänne tulevista tavaroista kirjoitan aina muistiin siihen     liittyvän tarinan. Tarina on todella iso osa esinettä!"