Löysin Marc Augén kirjasta Non-Places, Introduction to an Anthropology of Supermodernity (s9, 1995) viittauksen Hambaté Ban lausumaan. Verkosta en löydä juuri mitään lisätietoa Basta enkä varsinkaan tuota lausumaa.
Lainaus kuuluu kuitenkin näin:
In Africa an old person dying is 'a library on fire'.
Kuoleva afrikkalainen vanhus on kuin palava kirjasto, koska muistinvarainen tieto menee hänen mukanaan.
Viime viikolla ilahduin uutisesta, jonka mukaan Ruotsista on löydetty puuvanhus. Kyseinen metsäkuusi on kasvattanut juurensa viimeisimmän jääkauden aikana noin 9500 vuotta sitten.
Pohjois-Ruotsin maisemiin sijoittuu Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia, jonka kakkososassa puhutaan kuusesta:
Lahja oli metsämaata ja järvi ja pitkä juoksu kiireettömästi mutkittelevaa jokea. Oli kaksi lampea ja jyrkkää rinnettä, jolla kasvavien suurkuusten runko oli niin paksu, ettei yksi mies yltänyt käsillään ympäri. Niiden kaarna oli halkeillutta ja suomuista ihoa ja alinna niissä oli kaljuja oksia, kuin harmaita harpunkieliä.
Sellainen kuusi on sekä eläin että kirkko. Tuuli ulvoo siinä, ja se myös soi. Se asustaa ajassa joka on hidas. Se on vaitonainen, ei sillä ole mitään sanottavaa toisille kuusieläimille. Ne vain hengittävät yhdessä.
Kerstin Ekman, Viimeinen uitto, s44 (Jyväskylä 2005)
Nyt kun sää on kylmennyt ja elo rauhoittunut, on aika kerrata kesän kokemuksia. Ne, jotka odottavat biletysraportteja, voivat jo siirtyä muihin blogeihin. Nyt nimittäin on puhe museoista ja kirjoista :-)
Tukholma on ihana kaupunki ja siellä on erityisen paljon nähtävää historian, varsinkin esinehistorian ystäville. Moderna museetin yhteydessä on fantastinen arkkitehtuurimuseo, jossa yhteen isoon saliin on saatu esille koko ruotsalaisen arkkitehtuurin kaari. Suomi on entinen Ruotsi, ja siten Ruotsin historia yhtyy omaamme, joten sinne vaan finskit katsomaan, miten taloja on tehty muinoin ja sittemmin.
Kunnon museon tunnistaa hyvästä kirjakaupasta. Arkkitehtuurikirjoja oli kuolattavan paljon, mutta mukaamme tarttui vain kaksi: Ruth Slavidin Wood Houses (Laurence King Publishing Ltd 2006) ja Dominique Gauzin-Müllerin Sustainable Living: 25 international examples (Birkhäuser 2006). Kumpaakaan ei ole vielä luettu, kun työ, webissä pyöriminen ja mökkiprojekti ovat vieneet kaiken ajan ja energian. Olen kyllä avannut niiden kansia ja aikonut lukea. Raportoin edistyksestä, kun sen aika on.
Toinen kiva museokokemus on Singaporesta - National Museum of Singapore. Siellä Singaporen historiasta on tehty kerrassaan vaikuttava, ihmisten arkeen ja yksilöllisiin tarinoihin pureutuva näyttely, jossa multimedia on kantava idea. Videoita ja äänitteitä piisaa. Kahden ja puolen tunnin intensiivisen sukelluksen jälkeen totesimme kellon olevan sen verran, että museo jo sulkeutuu. Olimme tuossa vaiheessa vasta 1900-luvun alussa. Muu museon tarjonta jäi auttamatta näkemättä, koska rajansa se on historiannälälläkin.
Singaporesta ostin hauskan Food Design -kirjan (teNeues 2005), jota viikonloppuna aloin selata ajatuksella. Tukuisa opus sisältää yllättävän paljon Iittala-esimerkkejä. Kirjassa on paljon hauskoja design-oivalluksia, joita aion etsiä webistä teidän nähtäväksenne.
Näin syyskausi alkaa nyt oikeasti. Aivot pelaavat paremmin, kun ei paista.
Koska vierailimme yhteensä viidessä paikassa, joista kolmessa myös yövyimme, näimme kaikenlaisia lahjoja (ja aika erilaisia joulunviettopyrkimyksiä). Korut olivat yksi teema. Kirjoja näkyi vähemmän kuin odottaa olisi saattanut. Itse sain kaksi, joista toista, Mare Nostrumia, olin toivonutkin. Eräs herra sai Mannerheimin pöydässä -ruokakirjan, jossa näkyi olevan ohjeiden lisäksi paljon muutakin luettavaa.
Kaikkein ergonomisin lahja oli yksivuotiaalle annettu pulkka, joka sopi käyttäjänsä kokoon täydellisesti. Pulkassa oli niin selkeät affordanssit, että pulkaton lapsi heti ymmärsi, että kyseiseen siniseen esineeseen mennään istumaan. Siinä hän sitten nökötti ties kuinka kauan. Olohuoneessa.
Laitoin oikeaan alakulmaan listan kirjoista, joita olen lueskellut. Paljon puuttuu vielä. Lista siis pitenee ja monipuolistuu. Jottei listasta tule tolkuttoman pitkä, saatan vaihtaa koko sisällön ajoittain, jotta kaikki pääsevät esille.
Omituista kyllä, yhden kirjan kohdalle tulee väkisin väärä kuva... enkä saa sitä poiskaan. Hmph.
Kirjamessujen hauskin lavastus.
Adrian Fortyn Objects of Desire, design and society since 1750 tutkii teollisen tuotesuunnittelun vaiheita. Forty on arkkitehtuuri- ja designhistorioitsija, ja opus on aika raskasta luettavaa, ellei omaa akateemista kiinnostusta aiheeseen. Kirjan mustavalkoinen painoasu ja raskaslukuinen fontti saavat ainakin minut lukemaan opusta lyhyissä pätkissä.
Luvussa 5 The Home Forty käsittelee kotien suunnittelua. Teollistumisen myötä 1700- ja 1800-luvuilla tuotanto katosi brittikodeista ja siirtyi työpaikoille. Kodin kantavaksi ideaksi tuli olla ei-työmäinen (kotityö tuntuu olevan eri kategoriassa). Sisustusten tuli luoda illuusiota hyveellisestä, moraalisesta paikasta, jossa toimintaa ei ohjannut kaupallinen etu niin kuin työpaikoilla. Koska tuotantoon viittava estetiikka ei sopinut koteihin, esimerkiksi kotiin tarkoitettujen ompelukoneiden tuli näyttää erilaiselta kuin teollisuuskoneiden. (Forty 2000 (alkup. 1886), 94-96)
Digitaalisen toimistotyön aikana pyrkimys työ- ja kotiympäristöjen tyylilliseen erotteluun on saattanut hälventyä jossain määrin. Monissa toimistoissa on sohvia, lukunurkkauksia ja keittiönpöytä ateriointia varten. Kodeissa on samanlaisia säädettäviä toimistopöytiä ja työtuoleja kuin töissä. Forty ei valitettavasti ulota tutkimuksiaan nykyaikaan, sillä kirja on kirjoitettu 1980-luvulla. Hän kyllä mainitsee high-tech -tyylin tuovan tehdasmaisia vaikutelmia koteihin. Fortyn ennuste kuitenkin on, että tämä tyyli jää pienen ammattilaisporukan koteihin. (Forty 2000, 103) High tech -tyyli on varmasti jäänytkin 1980-luvun kokeiluksi, mutta muutoin tuotanto on hiipinyt kotinurkkiin pääasiassa tietokoneen takia.
Koska kodin piti 1800-luvulta alkaen olla työn antiteesi, esikuvaksi nousivat joutilaan aateliston kodit. Sisustusprojekteista tuli myös nimenomaan naisten heiniä miesten hoitaessa työelämää kodin ulkopuolella, ja kotien katsottiin heijastelevan emännän luonnetta ja taitoja. Jos ei kunnostautunut viihtyisän miljöön luomisessa, nainen ei yksinkertaisesti ollut naisellinen. (ibid. 2000, 106) Naisten (oletetulla) sisustusinnolla on siis melko syvät juuret. Vieläkin verhojen valinnan jotenkin luontaisesti ajatellaan lankeavan naiselle.
Fortyn analyysia kotisisustusten historiallisesta taustasta voisi referoida enemmänkin, mutta huomio kodinlaittamisen sukupuolittuneesta luonteesta tukee mukavasti artikkelia, jonka kirjoitin yhdessä Sara Routarinteen kanssa. (Artikkeli on pian ilmestyvässä kirjassa Repo, P., Koskinen, I. & Grönman, H. toim. (2006) Innovaatioiden kotiutuminen. Helsinki: Kuluttajatutkimuskeskus.) Käsittelimme sisustus- ja teknologialehtien hyvin erilaisia strategioita esittää aihettaan.
Sisustuslehdet eivät juurikaan esittele kodin teknisiä laitteita, kun taas tietotekniikkalehdet eivät esitä käyttäjää tai käyttökontekstia, joka usein on koti. Sisustuslehtien voi siis katsoa jatkavan vanhaa 1800-luvun ajatusta kodista ei-työmäisenä paikkana, joskin ne samalla sulkevat pois kuvistaan myös viihde-elektroniikan, joka on olennainen osa ei-työmäistä miljöötä. Tämän voi katsoa johtuvan kotien ja sisustuksen naisisesta luonteesta - miehille kuuluvat apparaatit käsitellään heille suunnatuissa teknolehdissä mittaus- ja tehodiskurssein, kun sisustuksesta puhutaan tunnelman ja estetiikan kautta. Kotien sisustustehtävän lankeaminen naisille on saattanut merkitä ylipäätään esteettisen asenteen naiselliseksi tai ainakin ei-miehiseksi - Sillä silmällä-ohjelman homomiehet voivat tälle tontille kuitenkin astua.
"Culture serves the mind by imposing a collectively shared cognitive order upon the world which, objectively, is totally heterogeneous and presents an endless array of singular things."
- Igor Kopytoff, The cultural biography of things: commoditization as process. Teoksessa The social life of things. Commodities in cultural perspective. Toim Arjun Appadurai. Cambridge University Press 1999 (1986).
Kopytoffin kiteytys viittaa erilaisiin luokituksiin, joita teemme esimerkiksi esineistä. Kulttuuri määrittelee, mitkä esineet voivat olla vaikkapa kauppatavaraa ja mitkä eivät. Ylipäätään samaan "lajiin" kuuluminen on kulttuurinen kysymys.
Nythän Nokia Multimedian Nseries-laitteet halutaan luokitella multimediatietokoneiksi. Ne siis eivät ole enää kännyköitä vaan siirtyvät uuteen kategoriaan. Tätä muutosta eivät tosin kuluttajat kenties ole vielä omaksuneet. Digiesineiden historiaa kirjoitettaessa esinekategorian vaihdos on kuitenkin merkittävä virstanpylväs, kiinnostava se on toki myös yritysstrategioiden tutkijoille.
"(J)okainen uusi tekninen saavutus aina perustuu kahteen edellytykseen: toisaalta pitkään kokemukseen, usein rauhallisesti syntyneeseen perinteeseen ja toisaalta nerokkaisiin päähänpistoihin, keksintöihin ja innovaatioihin eli uudistuksiin, jotka toisinaan aivan äkkiä avaavat uusia mahdollisuuksia."
- Combi, Keksintöjen historia, 1975, s47
"Mitä ovat ne laitteet, jotka avaavat pääsyn uuteen maailmaan ja IT:n sisäiseen kommunikaatiotodellisuuteen? Kutsun "leluiksi" niitä laitteita, joiden hallinta edeltää utopistista sulautumista verkkoon ja sen tuottamaan ryhmämieleen. Elämme lelutekniikan aikaa japanilaisten johdolla. Ehkä juuri he keksivät ajatuksen aivan uuden lajin tekniikasta, laitteista, joiden käyttö on vain leikkiä, itsetarkoituksellista ja ihanaa, vailla yhteyttä tarpeisiin tai hyötyyn. Ne ovat postmoderneja leikkikaluja, välineitä, joilla ei ole tarkoitusta. Leluihin kohdistuvaa asennetta on kuvattu sanalla "teknohimo". "
-Timo Airaksinen, Tekniikan suuret kertomukset, 2003, s71-72
