Esinetarinoita

Yleiseurooppalainen tuoksu

Olen puolivahingossa ostanut tuoksullisen pyykinhuuhteluaineen. Laitan sitä koneeseen korkeintaan tipan, mutta kyllä se silti tuntuu nenässä. Jotkut muut käyttävät samaa ainetta kaiketi hieman enemmän, sillä toisinaan kadulla havaitsee tutun tuoksun: raikas pyykkiesanssihan se siellä! Hurjinta tässä se, että kyseinen haju siirsi minut ajassa ja paikassa Toskanaan, jossa lomailimme muutama vuosi sitten taajaankin. Lomatalomme petivaatteet tuoksuivat samalle. (No jos tämä on hurjaa, niin aika laimeaa on elämä, eikö :D ?)

Ajatelkaa, mikä valta on jollain esanssivalmistajalla. Kun he ovat kehitelleet puhtaan pyykin tuoksua emuloivan hajun (joka kuitenkin peittää varsinaisen puhtaan pyykin tuoksun), he myyvät sen ylikansallisille pesuainevalmistajille, jotka kuskaavat jauheitaan ja nesteitään eri maihin - ja samalla standardoivat arkisia tuoksukokemuksiamme yleiseurooppalaisiksi. Onko kivaa, että Toskana ja Surrey tuoksuvat samalta? Ei ole.

Pitäisi perehtyä paremmin siihen, millä teollisen pyykinpehmentimen voisi korvata. 

Ajatuskeräin tarvitaan

Voiko olla ärsyttävämpää kuin unohtaa ne kävelyllä tai kotitöissä päähän putkahtaneet ideat, jotka nimenomaan pitäisi saada kunnon käsittelyyn, kun pääsee koneen ääreen? (No voi varmaan olla, mutta ei mennä siihen.)

Eilisillan ideat liittyivät muun muassa

• sellaisiin kerrontatekniikoihin, joilla luodaan suspensea 
• Cameronin Big Societyyn
• keinoihin korvata valkotaulu itsekseen ideoinnissa 

Ehkä saan tänään tartuttua niihin. Kunhan nyt ensin käyn pankissa... Sen jälkeen keksin ajatuskeräimen, jolla saan putkahdukset talteen. 

Sukujuhlat sujuivat

Palasimme juuri Suomesta. Lahdessa juhlittiin isäni syntymäpäiviä, ja olihan siellä oltava mukana. Sää suosi kotipihassa pidettyjä kestejä - juhlaväki viihtyi tunteja puutarhaan rakennettujen pöytien ääressä. 

Hauskinta oli kuitenkin tavata vanhoja sukulaisia. Porukan seniori, Kauko 92 vuotta, halusi erityisesti jakaa näkemyksiään Karjalan Kannaksen venäläisemigranttien roolista 1930-luvun laman vaikutusten pehmentämisessä. Kyseiset datsoissaan asuvat maanpakolaiset nimittäin teettivät alueen vähävaraisilla töitä, jotta leipää riitti kaikille. Ihmisten tulisikin Kaukon mielestä olla anteliaita, vaikka juuri nyt olemme menossa huonompaan suuntaan tällä saralla. Muitakin kiinnostavia lausuntoja sai juhlakansa kuulla, dialogi sen sijaan jäi vähäiseksi, koska Kaukon kuulo on huonontunut. Toivottavasti ehdin haastatella Kaukoa tarkemmin 1930-luvusta.

Päivän esinetarina liittyy kaitafilmeihin. Paikalla olivat nimittäin myös 1970-luvun kodin alakerran naapurit. Ja heillä on iso rulla kaitafilmejä, joissa mekin veljeni kanssa esiinnymme. Jos nyt esiintymiseksi voi sanoa sitä, että on vanhemman sylissä näytillä, kun kuvataan. Noh, näitä filmejä yritetään nyt sitten saada digitoitua. 

Mitä materiaaliseen kulttuuriin tulee, niin haavissa on nippu havaintoja hotellien ja lentokenttien ratkaisuista, myös Helsinki-Vantaan uusimmasta loungesta, joka oli varsin tyylikäs. Pitäisikö ryhtyä ammattimaiseksi hotellitestaajaksi? Pääsisiköhän sillä matkustusinhosta vai olisiko se tuskan maksimointia? 

Ajatuksilla on laahus

Ennen tänne muuttoa olin pitkään ajatellut, että tarvitsisin aikaa. Aikaa tarvitsin nimenomaan vapaalle ajattelulle, tai onko se edes ajattelua, että antaa assosiaatioiden ketjuuntua vapaasti? En siis tarkoita järjestelmällistä analyysiä keskeisiksi määritellyistä asioista (huomaa hellä sarkasmi) vaan sellaista tilaa, jossa asiat saavat itse löytää toisensa.

Kyllä kuulkaa kannatti. Tokihan toivon mukaan kohta olen jo työkiireessä, mutta tässä kohtaa on todella hyväksi katsoa, mikä kaikki kiertyy samaan nippuun. Asiat tuntuvat tarttuvan toisiinsa niiden tunnearvon kautta.

Aika abstraktia tekstiä, mutta ehkä joku saa kiinni tästä. Yritän koko ajan miettiä esimerkkejä, mutta miten kirjoitetaan järkevä esimerkki nopeista häivähdyksistä, jotka tuntuvat hyvältä? Lineaarisesti etenevä lause ei tee oikeutta kerroksellisuudelle. Ehkä sen voisin silti sanoa, että etäisyyden ottaminen jatkuvasti työssä käsiteltyihin kysymyksiin auttaa saamaan kokonaiskuvan. Kaipaankin jo valkotaulua, jolle piirtää ;)

Esineisiin tämä liittyy myös. Mukaan lähtenyt koti on täynnä astioita, kirjoja ja vaatteita, joiden pitkä käyttöikä lisää niiden arvoa. Pöytä jonka ääressä nytkin istun on lapsuudenkodistani, lasivaasi lahja veljenvaimolta, ja sohva hankittu toiseksi edelliseen Helsinginkotiin, johon liittyy hyviä muistoja. Kaikki ympärillä oleva arkinen kutoutuu aiemmin elettyyn.

Samalla tavalla kuin esineet kuljettavat mukanaan näitä muistoja, ajatuksilla tuntuu myös olevan historiansa. "Ajattelin tätä samaa silloinkin." "Tämä juttuhan liittyy siihen isoon teemaan, jota yritimme aikoinaan yhdessä ratkaista." Juuri tällaisia tuntemuksia pääsee nyt läpi, ja ns. tietotyö onkin kaukana kalkyyleistä ja nopeista yhteenvedoista. Ajatuksilla on ikään kuin laahus. Se on miellyttävä kokemus se.

Tapettimuisto

Ostimme asunnon! Melkein vahingossa löytyi sopiva. Maanantaina käytiin sitä katsomassa, tiistaina tehtiin tarjous, ja torstaina kuultiin tarjouksen menneen läpi. Eilen lähti käsiraha, ja tänään selaan jo tapettimallistoja. Ja se onkin varsinainen asiani.

Löysin tapetin, jollaista oli lasteenhuoneessani 1970-luvulla. Se on juuri niin sympaattinen kuin muistin mutta värikkäämpi. Katselin sitä lapsena antaumuksella iltaisin ennen nukahtamista. Sitä oli vain huoneen yhdellä seinällä - moinen värikkyys pidettiin kurissa tällä tapaa. Nyt tuntuu, että värit ovat rynnistämässä takaisin niin omaan elämääni kuin sisustusmuotiinkin. 

Tämä tapetti sen sijaan saattaa olla uuden makuuhuoneemme yhdellä seinällä. Täytyy nyt ensin mennä katsomaan sen värejä kauppaan. Ja sitäkin tulee vain yhdelle seinälle :-)

Kadonnut huivi

Yleensä jaarittelen muiden ihmisten esineistä, ajoittain akateemisen tylsästi. Nyt on luvassa henkilökohtainen tarina, ehkä turhankin henkilökohtainen näin julkiseen mediaan. Tämä sopii kuitenkin joulunaikaan, koska kyseessä on kertomus lahjasta.

Vuosia sitten ostin äidilleni lahjaksi tanskalaisen silkkihuivin, jossa oli mielestäni yhdistetty onnistuneesti arvokas materiaali, rikas kuviointi ja maltillinen väri. Oivallinen joululahja. Ajattelin, että äiti voisi käyttää huivia esimerkiksi teatteri-illassa tai jossain kesäjuhlassa. Halusin kannustaa häntä nauttimaan elämästä. Halusin hänen ymmärtävän oman arvonsa tämän lahjan myötä.

Äiti piti huivista, näin sen hänen ilmeestään. Hän ei koskaan olisi ostanut sellaista itselleen.

Teatterimatkoja ei kuitenkaan tullut. Äiti oli hyvin vaatimaton ihminen, ja hän varoi yli kaiken ylipukeutumista ja itsensä esiintuomista. Lisäksi vakava sairaus muutti entisestään maanläheistä luonnetta vielä kotiinpäinsuuntautuneemmaksi, joten niitä teatterimatkojakaan ei tullut. Eikä kesäjuhlia. Kerran kysyin huivista. Äiti meni vaikean näköiseksi eikä vastannut mitään. Hän käänsi päänsä pois. Ajattelin, että huiville oli tapahtunut jotain. Ilmeistä oli, ettei se ollut käytössä. Epäilin turkiskuoriaisten olleen asialla, niitä nimittäin oli tuohon aikaan meidän vanhassa kerrostaloasunnossamme, ja arvelin niiden siirtyneen heille. Olin kuullut muutaman villavaatteen jo tuhoutuneen. En alkanut kysellä enempää.

Sairaus eteni, ja huiviasiat unohtuivat. Tuli kuolinpesän jako. Isäni ei pystynyt käymään läpi äidin jäämistöä, joten sain tehtäväkseni lajitella kaikki hänen vaatteensa ja korunsa. Huivia ei löytynyt. Sille siis oli tapahtunut jotain. Minua kiukutti. Yritykseni ilahduttaa oli täysin epäonnistunut. Huivi ei toteuttanut tehtäväänsä: kukaan ei ollut nauttinut kauniista esineestä.

Nyt huivin ostosta on arviolta seitsemän vuotta ja äidin kuolemasta pitkälti yli kolme vuotta. Yllätykseni oli siis suuri, kun astuin vanhan kotitalomme ruokailuhuoneeseen. Pöytään oli levitetty kaitaliinaksi harmaa silkkikaitale, jossa oli tuttu kuviointi. Tanskalainen huivi! Se oli noussut kuolleista. Missä ihmeessä se oli ollut?

Isäni uusi vaimo ML oli avannut liinavaatelaatikoita etsiessään sopivia tarvikkeita illallisellemme. Pöytäliinojen joukossa oli tämä harmaa kangaskappale. Hän oli kiinnittänyt huomiota kauniiseen materiaaliin ja tietysti ilahtunut löydöstään. Hän asetteli liinan pöytään tietämättä lainkaan sen tarinaa. Olin melkoisen hämmästynyt liinan nähdessäni. Kerroin koko tarinan saman tien. Arvelimme, että äiti oli lajitellut huivin väärään paikkaan ja itsekin unohtanut, missä se oli. Hän oli varmaankin luullut sen kadonneen muttei kehdannut kertoa asiasta.

Nyt huivi on minun vaatehuoneessani ja odottaa sopivaa hetkeä tulla käytetyksi osana juhlaa. Käytettiin sitä tai ei, sillä on tarinansa ja arvonsa.

Pinnoitettua pahvia, kiitos!

Jos kotona olisi enemmän tilaa, alkaisin kerätä kauniita pakkauksia.

Aivan. Pidän pahvista. Olen fasinoitunut ihanista laatikoista.

En tarkoita kodinkoneiden laatikoita, jotka toki herättävät kunnioitusta jykevyydellään, vaan hajuvesien, aurinkolasien ja muiden käsilaukkukokoisten esineiden myyntipakkauksia.

Pari vuotta sitten vierailin koru- ja kellomessuilla Baselissa. Kyseinen Baselworld-tapahtuma on monen tarinan arvoinen itsessään, mutta erityisen hauskaa oli katsella pakkausosastoa. Eräskin eurooppalainen pakkausvalmistaja esitteli ihania pikkurasioita ties kuinka monella eri paperilaadulla pinnoitettuna. Ja niitä värejä! Itse tosin pidän eniten melkein mattamustasta paperilaadusta, joka hieman heijastaa valoa ja ennen kaikkea tuntuu silkkiseltä sormissa.

Hämmästyttävintä oli se, etteivät nuo laatikot olleet kovinkaan kalliita. Toki ne kellomyymälän pitäjän mielestä varmaankin ovat liian kalliita - niistähän ei voi veloittaa - mutta varsinaisen pakattavan tuotteen hintaan nähden ne ovat edullisia. Näin tietysti tulee ollakin.

Parasta hyvissä pakkauksissa on se, että niitä voi käyttää uudelleen. Esimerkiksi kännykät, kellot, korut, kengät, hatut - ylipäätään ulkoasuun liittyvät esineet - voivat hyvin levätä omissa rasioissaan, kun eivät ole käyttövuorossa. Niillä saa järjestystä vaatehuoneeseen. Eikä tarvitse ostaa erillisiä säilytyslaatikoita. Kenkäkaupassa kannattaa aina pyytää laatikko mukaan.

Senkin olen oppinut, että Suomessa koulutetaan pakkaussuunnittelijoita ihan omalla opintolinjallaan. Taisi olla jossain Hyvinkään tai Riihimäen suunnalla, en valitettavasti muista tarkemmin. Teknillinen oppilaitos on kuitenkin kyseessä. Mielenkiintoinen erityisalue! Suorastaan kadehdittavaa!

Chapi Chapo

Tein aikamatkan lapsuuteeni näiden animaatioiden myötä: Chapi ja Chapo -nukkehahmot seikkailevat lelupalikoiden maailmassa.

Mielenkiintoista animaatioissa onkin juuri puhtaan kliininen miljöö, joka koostuu ilmeisen muovisista rakennuspalikoista. Käytetyt sävyt todistavat 1970-luvun muoviesineiden värimaailmasta. Animaatioissa on todella juhlittu materiaalin keinoin: osa muovista on läpikuultavaa, siis aivan toisenlaista kuin perinteiset luonnonmateriaalit. Täydellisyyttään kiiltävä lattia on täysin epätodellinen (paitsi ehkä vahatuilla lattioille konttaavien lasten mielestä).

Geometria hallitsee visuaalista ilmettä muutenkin kuin palikoissa, sillä hahmoilla on suuret täydellisen pyöreät hatut. Lisäksi tunnuslaulun kieli on omalla tavallaan geometrista - siinä toistuvat ilmeisen mitääntarkoittamattomat kirjaimet ja tavut.

Onko niin, että selkeänhelpot muodot auttavat lapsia hahmottamaan paremmin, vai ärsyttääkö voimakas tyylittely heitä? En muista, kuinka itse näihin suhtauduin. Taisin ylipäätään olla hieman liian vanha jaksaakseni ilahtua Chapi Chapo -seikkailuista.

Sen muistan, että olin huolissani hahmojen typeryyksistä. Ei kannata rakentaa kiikkerää palikkakasaa, sillä se voi kaatua... Ei saa viedä lampaalta kaikkia villoja. Nyt animaatiot ihastuttavat konseptillaan ja tyylikkäillä oivalluksillaan.

Sympatiani eiriläisille

Olin Eirin valokuvatehtaassa kesätöissä Muotoiluinstituutin opiskeluaikoina kolmena kesänä.

Eirillä ollessani tutustuin paitsi suomalaiseen valokuvakulttuuriin myös kaikenlaisiin erikoiskoneisiin. Tiesittekö, että on olemassa kone, joka irrottaa filmit kapseleistaan ja liittää ne toisiinsa valtavan pitkäksi nauhaksi? Tämä nauha sitten menee kehityskoneeseen.

En enää muista näiden koneiden nimiä. Pystyn kuitenkin vieläkin palauttamaan mieleeni niiden kalkkeen, kun ne irrottivat filmit ja käyttäjä siirsi tyhjän kuorikapselin isoon muovilaatikkoon. Siitä se vasta helinä ja kolina lähti, kun kuorilaatikko tyhjennettiin isoon roskikseen.

Itse lajittelin tehtaalle tulevia tilauskuoria. Kesän aikana oppi eri filmityyppien ulkonäön niin, että pian pystyi pelkän vilkaisun perusteella nakkaamaan kuoren oikeaan lokeroon. Harvinaisemmista kinofilmirullista oli katsottava prosessikoodi.

Valokuvauksen digitalisoituminen pienensi filmikehitysbisnestä niin, että koko Eirin toiminta oli vaakalaudalla. Nyt uusi omistaja jatkaa ilmeisesti samoissa tiloissa, ja vain osa väestä joutui lähtemään. Katsotaan kuinka jatkossa käy.

Käsittelen nyt tekstiä

1980-luvulla ystäväni M palasi Suomeen Ruotsissa aikansa asuttuaan. Töitä ei heti löytynyt, joten täydennyskoulutus oli tarpeen. M pääsi kursseille, joilla koulutettiin tekstinkäsittelijöitä. Siellä opeteltiin käyttämään tekstinkäsittelylaitetta. Tavoitteena oli tuottaa toimistoihin ammattilaisia, jotka kirjoittaisivat puhtaaksi amatöörien eli käsinkirjoittajien sepustukset. Tekstinkäsittely oli vaativaa, koska piti hallita erityisiä tekstinkäsittelyohjelmia.

Mikä naurattaa?

Nykyinen toimistotyö on todellista amatöörien suhailua. Ohjelmia käytetään sen verran kuin osataan. Onko monikin käynyt Ms Word- tai PowerPoint-kurssin? On tietysti upeaa, että ohjelmat ovat niin helppoja, ettei niiden käyttöön tarvita erillisiä kursseja, mutta samalla saattaa osa ohjelmien hienoista mahdollisuuksista jäädä pimentoon (kuten Juha on tässä blogissa ystävällisesti ja aiheesta aiemmin kommentoinut).

Kohta varmaan ilmoittautuu joku, joka kertoo opiskelevansa ohjelmia iltaisin kotona ja paheksuu minua... Uskoisin silti edustavani enemmistöä, mikä ei tietenkään viime kädessä ole kelvollinen puolustus.