Esinetarinoita

Kadonnut huivi

Yleensä jaarittelen muiden ihmisten esineistä, ajoittain akateemisen tylsästi. Nyt on luvassa henkilökohtainen tarina, ehkä turhankin henkilökohtainen näin julkiseen mediaan. Tämä sopii kuitenkin joulunaikaan, koska kyseessä on kertomus lahjasta.

Vuosia sitten ostin äidilleni lahjaksi tanskalaisen silkkihuivin, jossa oli mielestäni yhdistetty onnistuneesti arvokas materiaali, rikas kuviointi ja maltillinen väri. Oivallinen joululahja. Ajattelin, että äiti voisi käyttää huivia esimerkiksi teatteri-illassa tai jossain kesäjuhlassa. Halusin kannustaa häntä nauttimaan elämästä. Halusin hänen ymmärtävän oman arvonsa tämän lahjan myötä.

Äiti piti huivista, näin sen hänen ilmeestään. Hän ei koskaan olisi ostanut sellaista itselleen.

Teatterimatkoja ei kuitenkaan tullut. Äiti oli hyvin vaatimaton ihminen, ja hän varoi yli kaiken ylipukeutumista ja itsensä esiintuomista. Lisäksi vakava sairaus muutti entisestään maanläheistä luonnetta vielä kotiinpäinsuuntautuneemmaksi, joten niitä teatterimatkojakaan ei tullut. Eikä kesäjuhlia. Kerran kysyin huivista. Äiti meni vaikean näköiseksi eikä vastannut mitään. Hän käänsi päänsä pois. Ajattelin, että huiville oli tapahtunut jotain. Ilmeistä oli, ettei se ollut käytössä. Epäilin turkiskuoriaisten olleen asialla, niitä nimittäin oli tuohon aikaan meidän vanhassa kerrostaloasunnossamme, ja arvelin niiden siirtyneen heille. Olin kuullut muutaman villavaatteen jo tuhoutuneen. En alkanut kysellä enempää.

Sairaus eteni, ja huiviasiat unohtuivat. Tuli kuolinpesän jako. Isäni ei pystynyt käymään läpi äidin jäämistöä, joten sain tehtäväkseni lajitella kaikki hänen vaatteensa ja korunsa. Huivia ei löytynyt. Sille siis oli tapahtunut jotain. Minua kiukutti. Yritykseni ilahduttaa oli täysin epäonnistunut. Huivi ei toteuttanut tehtäväänsä: kukaan ei ollut nauttinut kauniista esineestä.

Nyt huivin ostosta on arviolta seitsemän vuotta ja äidin kuolemasta pitkälti yli kolme vuotta. Yllätykseni oli siis suuri, kun astuin vanhan kotitalomme ruokailuhuoneeseen. Pöytään oli levitetty kaitaliinaksi harmaa silkkikaitale, jossa oli tuttu kuviointi. Tanskalainen huivi! Se oli noussut kuolleista. Missä ihmeessä se oli ollut?

Isäni uusi vaimo ML oli avannut liinavaatelaatikoita etsiessään sopivia tarvikkeita illallisellemme. Pöytäliinojen joukossa oli tämä harmaa kangaskappale. Hän oli kiinnittänyt huomiota kauniiseen materiaaliin ja tietysti ilahtunut löydöstään. Hän asetteli liinan pöytään tietämättä lainkaan sen tarinaa. Olin melkoisen hämmästynyt liinan nähdessäni. Kerroin koko tarinan saman tien. Arvelimme, että äiti oli lajitellut huivin väärään paikkaan ja itsekin unohtanut, missä se oli. Hän oli varmaankin luullut sen kadonneen muttei kehdannut kertoa asiasta.

Nyt huivi on minun vaatehuoneessani ja odottaa sopivaa hetkeä tulla käytetyksi osana juhlaa. Käytettiin sitä tai ei, sillä on tarinansa ja arvonsa.

Pinnoitettua pahvia, kiitos!

Jos kotona olisi enemmän tilaa, alkaisin kerätä kauniita pakkauksia.

Aivan. Pidän pahvista. Olen fasinoitunut ihanista laatikoista.

En tarkoita kodinkoneiden laatikoita, jotka toki herättävät kunnioitusta jykevyydellään, vaan hajuvesien, aurinkolasien ja muiden käsilaukkukokoisten esineiden myyntipakkauksia.

Pari vuotta sitten vierailin koru- ja kellomessuilla Baselissa. Kyseinen Baselworld-tapahtuma on monen tarinan arvoinen itsessään, mutta erityisen hauskaa oli katsella pakkausosastoa. Eräskin eurooppalainen pakkausvalmistaja esitteli ihania pikkurasioita ties kuinka monella eri paperilaadulla pinnoitettuna. Ja niitä värejä! Itse tosin pidän eniten melkein mattamustasta paperilaadusta, joka hieman heijastaa valoa ja ennen kaikkea tuntuu silkkiseltä sormissa.

Hämmästyttävintä oli se, etteivät nuo laatikot olleet kovinkaan kalliita. Toki ne kellomyymälän pitäjän mielestä varmaankin ovat liian kalliita - niistähän ei voi veloittaa - mutta varsinaisen pakattavan tuotteen hintaan nähden ne ovat edullisia. Näin tietysti tulee ollakin.

Parasta hyvissä pakkauksissa on se, että niitä voi käyttää uudelleen. Esimerkiksi kännykät, kellot, korut, kengät, hatut - ylipäätään ulkoasuun liittyvät esineet - voivat hyvin levätä omissa rasioissaan, kun eivät ole käyttövuorossa. Niillä saa järjestystä vaatehuoneeseen. Eikä tarvitse ostaa erillisiä säilytyslaatikoita. Kenkäkaupassa kannattaa aina pyytää laatikko mukaan.

Senkin olen oppinut, että Suomessa koulutetaan pakkaussuunnittelijoita ihan omalla opintolinjallaan. Taisi olla jossain Hyvinkään tai Riihimäen suunnalla, en valitettavasti muista tarkemmin. Teknillinen oppilaitos on kuitenkin kyseessä. Mielenkiintoinen erityisalue! Suorastaan kadehdittavaa!

Chapi Chapo

Tein aikamatkan lapsuuteeni näiden animaatioiden myötä: Chapi ja Chapo -nukkehahmot seikkailevat lelupalikoiden maailmassa.

Mielenkiintoista animaatioissa onkin juuri puhtaan kliininen miljöö, joka koostuu ilmeisen muovisista rakennuspalikoista. Käytetyt sävyt todistavat 1970-luvun muoviesineiden värimaailmasta. Animaatioissa on todella juhlittu materiaalin keinoin: osa muovista on läpikuultavaa, siis aivan toisenlaista kuin perinteiset luonnonmateriaalit. Täydellisyyttään kiiltävä lattia on täysin epätodellinen (paitsi ehkä vahatuilla lattioille konttaavien lasten mielestä).

Geometria hallitsee visuaalista ilmettä muutenkin kuin palikoissa, sillä hahmoilla on suuret täydellisen pyöreät hatut. Lisäksi tunnuslaulun kieli on omalla tavallaan geometrista - siinä toistuvat ilmeisen mitääntarkoittamattomat kirjaimet ja tavut.

Onko niin, että selkeänhelpot muodot auttavat lapsia hahmottamaan paremmin, vai ärsyttääkö voimakas tyylittely heitä? En muista, kuinka itse näihin suhtauduin. Taisin ylipäätään olla hieman liian vanha jaksaakseni ilahtua Chapi Chapo -seikkailuista.

Sen muistan, että olin huolissani hahmojen typeryyksistä. Ei kannata rakentaa kiikkerää palikkakasaa, sillä se voi kaatua... Ei saa viedä lampaalta kaikkia villoja. Nyt animaatiot ihastuttavat konseptillaan ja tyylikkäillä oivalluksillaan.

Sympatiani eiriläisille

Olin Eirin valokuvatehtaassa kesätöissä Muotoiluinstituutin opiskeluaikoina kolmena kesänä.

Eirillä ollessani tutustuin paitsi suomalaiseen valokuvakulttuuriin myös kaikenlaisiin erikoiskoneisiin. Tiesittekö, että on olemassa kone, joka irrottaa filmit kapseleistaan ja liittää ne toisiinsa valtavan pitkäksi nauhaksi? Tämä nauha sitten menee kehityskoneeseen.

En enää muista näiden koneiden nimiä. Pystyn kuitenkin vieläkin palauttamaan mieleeni niiden kalkkeen, kun ne irrottivat filmit ja käyttäjä siirsi tyhjän kuorikapselin isoon muovilaatikkoon. Siitä se vasta helinä ja kolina lähti, kun kuorilaatikko tyhjennettiin isoon roskikseen.

Itse lajittelin tehtaalle tulevia tilauskuoria. Kesän aikana oppi eri filmityyppien ulkonäön niin, että pian pystyi pelkän vilkaisun perusteella nakkaamaan kuoren oikeaan lokeroon. Harvinaisemmista kinofilmirullista oli katsottava prosessikoodi.

Valokuvauksen digitalisoituminen pienensi filmikehitysbisnestä niin, että koko Eirin toiminta oli vaakalaudalla. Nyt uusi omistaja jatkaa ilmeisesti samoissa tiloissa, ja vain osa väestä joutui lähtemään. Katsotaan kuinka jatkossa käy.

Käsittelen nyt tekstiä

1980-luvulla ystäväni M palasi Suomeen Ruotsissa aikansa asuttuaan. Töitä ei heti löytynyt, joten täydennyskoulutus oli tarpeen. M pääsi kursseille, joilla koulutettiin tekstinkäsittelijöitä. Siellä opeteltiin käyttämään tekstinkäsittelylaitetta. Tavoitteena oli tuottaa toimistoihin ammattilaisia, jotka kirjoittaisivat puhtaaksi amatöörien eli käsinkirjoittajien sepustukset. Tekstinkäsittely oli vaativaa, koska piti hallita erityisiä tekstinkäsittelyohjelmia.

Mikä naurattaa?

Nykyinen toimistotyö on todellista amatöörien suhailua. Ohjelmia käytetään sen verran kuin osataan. Onko monikin käynyt Ms Word- tai PowerPoint-kurssin? On tietysti upeaa, että ohjelmat ovat niin helppoja, ettei niiden käyttöön tarvita erillisiä kursseja, mutta samalla saattaa osa ohjelmien hienoista mahdollisuuksista jäädä pimentoon (kuten Juha on tässä blogissa ystävällisesti ja aiheesta aiemmin kommentoinut).

Kohta varmaan ilmoittautuu joku, joka kertoo opiskelevansa ohjelmia iltaisin kotona ja paheksuu minua... Uskoisin silti edustavani enemmistöä, mikä ei tietenkään viime kädessä ole kelvollinen puolustus.

Sveitsin erinomaisuus

Ennen tuotemerkkien voittokulkua kulutus tuntui jotenkin kansallisin merkein leimatulta. Vielä 1970-luvulla saattoi kuulla tuoreen auton ostajan korostavan alkuperämaata valmistajanimen sijaan. Saksalainen! Japsiauto. Näiden mielleyhtymät olivat aivan erilaisia.

Nyt kuilu noiden kahden autoalkuperän välillä on kaventunut, vaikka saksalaiset autot edelleen herättävät mielikuvan laadusta.

Kiinassa tuotteiden kansallisella alkuperällä tuntuu olevan edelleen väliä. Ainakin vielä muutama vuosi sitten erään kiinalaisen tavaratalon aulassa oli kaikkien niiden maiden lippu, joista tavaroita oli saatavilla. Kansalliset stereotypiat jäsensivät kulutusta. Esimerkiksi sveitsiläisiksi kansanpuvuiksi mielletyt mekot olivat kova juttu kiinalaistyttöjen keskuudessa. Sveitsi merkitsi kaunista ja etäistä ihmemaata.

Noiden vaatteiden ulkonäöllä ei totta puhuen ollut paljonkaan tekemistä Sveitsin kanssa, mutta en raaskinut mainita siitä. Tulkinta mikä tulkinta. Mikä nyt ylipäätään on alkuperäistä nykymaailmassa?

Kitupiikki roolimallina

Minulla oli lapsena KOP:n lapsiasiakkailleen antama säästö-Roope. Ei siis säästöpossu vaan pieni kirstu, jonka päällä muovinen Roope Ankka istuu vihaisen näköisenä. Se kannusti olemaan kitsas.

Mahtaisiko nykyään mennä läpi pankkien markkinoinnissa ajatus siitä, että kannustetaan asiakkaita kitsauteen? Sen sijaan että mainostettaisiin riskinottoa isojen lainojen ja osakesijoitusten parissa.