Olen moninaisia juttuideoita miettinyt, ja kyllä ne tänne vielä ilmaantuvat. Niitä odotellessa ihmetelkää tätä kännykkää.
Audihulluille suunnattu vempele saattaa näyttää hyvältä pöydällä, mutta kuka laittaisi tuon taskuunsa? Ominaisuuslista ei tietenkään kerro laitteen painoa.
Iltakävelyillä löytää ihania näyteikkunoita. Korkeavuorenkadulla sijaitseva Ameba Design on erikoistunut suomalaisiin vuosikertaesineisiin.
Kylläpä kuolasin ikkunoiden edessä. 1950-luvun valaisimet ovat heikkouteni. Onneksi meille ei mahdu mitään uutta!
Kyllä on kuutiossa ahdasta. Tai sitten nämä ovat jotain brausailukoppeja.
Olen jonkin aikaa harkinnut muuttaa paperisen Hesaritilauksen sähköiseksi. Silloin ei kuitenkaan luultavasti tulisi luettua kaikkea sitä, mitä lattialle levitetystä lehdestä luen. Näytön äärellä ei ole kiva istua kauan. Olohuoneen lattialla sen sijaan menee sunnuntaisin helposti yli tunti.
Tänään HS:n parasta antia oli Issey Miyake -juttu. Yrityksen taiteellisen johtajan mukaan tuotesuunnittelua ohjaavat laatu ja ekologia. Esimerkiksi farkkuja ei kemikaalein värjätä vaaleiksi vaan niihin kudotaan vaalea väri. Miksi kukaan ei ole ajatellut tällaista ennen? Luultavasti kyseessä on kalliimpi menetelmä mutta silti.
Yritys kustantaa innovaatiotyönsä hajuvesien myynnillä. Eri tuotelinjat eivät siis ole tulosvastuullisia sillä tavoin, että kunkin pitäisi kustantaa omat kokeilunsa. Hajut kannattelevat muuta toimintaa. Olen näemmä itsekin osallistunut heidän tuotekehityksensä tukemiseen - kylpyhuoneessa on Miyaken tuoksupullo!
Miyakella vastustetaan tuhlausta. Tämä ajatus kuitenkin mahdollistuu vain, koska kuluttajat tuhlaavat hajuvesiin. Muutoin heidän kangasta säästävät leikkausideansa eivät olisi maailmanlaajuisesti tunnettuja vaan jäisivät yhtä näkymättömiksi kuin kotiompelijoiden pihiys.
Toki on hienoa, että joku yrittää! Systeemin keinoja käyttämällä he yrittävät muuttaa systeemiä. Ostan heidän tuoksujaan jatkossa entistä iloisemmin.
Terve. Vihdoinkin alkaa blogisuoni kesätauon jälkeen toimia. Koska kirjoittaminen on vielä kankeaa (jaikuilua ei lasketa), niin aloitetaanpa varovasti mainoksella.
Lähettyvillemme on avattu kerrassaan viehättävä myymälä, jossa myydään japanilaista designia. Paikan nimi on Common Japanese Standards, ja sieltä saa astioiden lisäksi muitakin ihania esineitä. Osoite on Laivurinrinne 1. Eli Wunderin naapurissa.
No kas, Espoo nostaa taas kulttuuriprofiiliaan: Designmuseota harkitsevat. Tulisikohan sinne pysyvä kännykän muotoiluhistoriaa luotaava osasto?
Itselläni on vieläkin tallella ensimmäinen matkapuhelimeni, Nokia 101, siis vanha NMT-puhelin, jonka ostin valmistuessani Lahdesta. Kyllä minua pidettiin juppina! Opintovelkaista opiskelijaa! Herranen aika, minkätasoisia kommentteja tuli muutoin järkeviltä ihmisiltä. Tuolloinhan vallitse näkemys, että kännykkään puhuvat vain itseään täynnä olevat rahamiehet.
Vielä vuosien 1998-1999 hujakoilla erään nimeltä mainitsemattoman oppiaineen graduseminaarissa opiskelijat pilkkasivat avoimesti matkaviestinmaailmaa. On tainnut mieli muuttua sittemmin ;-)
Lentokonelehdet ovat mielenkiintoinen tutkimuskohde. Finnairin lehti Blue Wings on ilmeisen kansallismielinen hanke, jossa Suomea tehdään tunnetuksi ajankohtaisten ilmiöiden kautta. Tukeekohan Matkailun Edistämiskeskus sitä? Ehkä en suomalaisena osaa arvostaa sitä riittävästi.
British Airwaysin High Life on toista maata. Se keskittyy ajankohtaisten aiheiden lisäksi matkailuun, joka selvästikin on koneessa jo istuvalle ihmiselle jollain tapaa keskeinen teema. High Lifen rinnalla Euroopan lennoilla on liikematkailijoille suunnattu Business Life. Sen tunnuslauseena on Business with Attitude. Lehti on selvästikin tutkinut kohderyhmäänsä ja tuottaa juttuja, jotka heijastelevat asiakkaiden elämää laajemminkin. Itse asiassa huhtikuun numero oli niin kiinnostava, että otin sen mukaani. Siinä oli juttu muun muassa toimistopöydistä, niiden historiasta ja uusimmista trendeistä. Referoin ohessa vapaasti olennaisia kohtia:
1960-luvulla amerikkalainen keksijä Robert Propst lanseerasi avokonttorin. Oikeastaan hän puhui toimintatoimistosta ("Action Office"). Sen oli määrä lisätä innovaatioita ja vähentää turhaumia. Toisin kävi: vuosikymmenten kuluessa ihmiset tungettiin yhä pienempään tilaan, ja kaikki saivat samanlaisen kuution työtilakseen. Propst pahoitteli ennen kuolemaansa sitä, miten hänen keksintöään on väärinkäytetty. Se oli johtanut monoliittiseen hulluuteen ("monolithic insanity").
Business Lifen mukaan nykytrendi on ottaa työntekijöiltä pöydätkin pois, jottei staattinen paikallaanolo estäisi luovia ajatuksia. Monet työntekijät itse kuitenkin kaipaavat omaa tilaa. Niinpä niin kutsuttuihin hotdeskeihin pakotetut työntekijät tulevat aikaisin töihin saadakseen vallattua pöydän itselleen koko päiväksi esimerkiksi jättämällä takkinsa reviirimerkiksi. Suunnittelijoiden vastaisku on antaa tuolin sijasta jakkara, jossa ei ole selkänojaa, jolle takin voi asettaa.
Erään tutkimuksen mukaan ihmisten työtyytyväisyys on suhteessa työpöydän kokoon. Työaseman tulisi olla kooltaan 8 x 12 jalkaa, siis 2,5 m kertaa 3,6 metriä. Kuulostaa ruhtinaalliselta. Olisipa kotonakin moinen pinta-ala käytössä. (Mittayksiköiden muuntamiseen on hyvä työkalu osoitteessa www.muunnin.com.)
Business Lifen jutussa pahoitellaan sitäkin, että siistien pöytien omistajien oletetaan olevan mukavampia kuin sottapyttyjen, vaikka näin ei voida osoittaa olevan. Jutun on varmaan kirjoittanut samanlainen paperiakeräävä ja pinoihin arkistoiva boheemi kuin itse olen ;-)
Kulutustutkimuksessa ihmisten käytöstä kuvaillaan joskus englannin sanalla bursty, purskeinen. Tällöin kuluttaja aktivoituu silloin tällöin intensiivisesti toimintaan.
Minä shoppailen purskeisesti. Pariin kuukauteen en osta muuta kuin ruokaa, joukkoliikennematkoja, kahvila- ja ravintolapalveluja ynnä muuta arkista. Mutta sitten rysähtää.
Lauantaina taas rysähti. Tilasimme Stocken Swopper-tuolin. Sitä tarvitaan, koska paperi- ja tietsikkatyöt tehdään nykyään ruokapöydän ääressä. Tavallinen tuoli vääntää asennon vääräksi, ja kädetkin ovat liian korkealla (olkapäät nousevat). Swopperilla saa asennon kohdalleen, ja pöytä saa olla korkeampikin. Sillä voi siis muuttaa kodin tasoja työtiloiksi, koska tuolin korkeutta voi säätää.
Swopperin lisäksi ostin kävelykengät, joita jo esittelinkin. Arkityömatkat ja ennen kaikkea ulkomaan työmatkat vaativat terveelliset jalkineet.
Lauantain kolmas hankinta oli iso laukku. Ostoperusteeni oli, että tähän laukkuun mahtuvat kaikki viikonloppumatkojen tavarat. Hmm. Nyt tarvittaisiin vain niitä viikonloppumatkoja.
(En saanut tätä merkintää mihinkään olemassaolevaan luokkaan, joten loin uuden: ergonomia. Tämäkin kertoo kirjoittajan ikääntymisestä. Muodin rinnalle nousee käyttömukavuus ja terveellisyys. Toki Muotoilu-luokkakin olisi voinut käydä, mutta tulipahan nyt aloitettua taas jotain uutta.)
Viasatin Nature-kanava esitteli tänään Afrikan eläimistöä. Varasteleva paviaani vei aamiaistarpeita savannihotellista, jonka terassilla oli Eero Aarnion suunnittelemia tuoleja ja pöytiä. Suunnittelijasta mahtaa olla metkaa nähdä tuotteensa mitä erilaisimmissa ympäristöissä.
Tässä pieni kokoelma lasisia koriste-esineitä. Kuvasin ne kylämatkalla. Sininen on heillä in.
Huomattakoon, että kaikki kuvissa olevat esineet on talon isäntä itse tehnyt. Kyseessä on siis muodikas crafting-harrastus (via). Ei taida eläkettä nauttiva herrasmies itse tietää kuuluvansa tällaiseen nuorekkaaseen renessanssiaaltoon :-)
