Esinetarinoita

Henkilökohtainen maku on poliittista

Toki kaikki tieto on paikallista, siis syntynyt jossain erityisessä tilanteessa. Toki taidekin syntyy johonkin aikaan ja paikkaan ja siten edustaa (tai kritisoi :-) niitä arvoja. Toki pitää mennä kohti uutta. Silti minun on hankala ymmärtää seuraavanlaisia reaktioita:

Olin taannoin Oslon kansallismuseossa erään akateemisen erittäin tiedostavan britin kanssa. Satuimme minun mielestäni hurmaavan kirjastohuonetta esittävän maalauksen kohdalle. Ilmaisin ihastukseni. Britti nyrpisti. Kyseessä oli porvarillinen tekele, joka oli so typical.

Maalauksen kirjastohuone on selvästi porvariskodista, jossa ei näy ihmisiä, vain esineitä. Se on nimenomaan yksityinen paikka, johon on koottu porvarillista vaurautta ja johon muilla ei ole pääsyä. Kuvan tehnyt taiteilija oli nainen, joka pitäytyi tällaisessa pienessä aiheessa kodin piirissä.

Juuri näistä tai kenties muistakin syistä tästä maalauksesta ei olisi tullut pitää.

Olen samaa mieltä brittiystäväni kanssa siitä, että esineisiin ja käytäntöihin on pakattu mukaan arvoja ja tällaisistä salamatkustajista tulee olla tietoinen. En kuitenkaan heittäisi taidetta menemään siksi, että se edustaa vanhoja tai muutoin epätoivottuja arvoja. Mielestäni voin yhtäaikaa olla tietoinen kuvan ideologisista kytkennöistä ja silti pitää siitä. En ylipäätään ole mieltynyt äkkivääriin tulkintoihin toisten tekemisten oikeudesta ja vääryydestä.

Oslossa näkemämme taulun maalasi Harriet Backer vuonna 1902. Hänen maalauksiaan voi katsella myös verkossa - tässä linkki nimenomaiseen työhön, joskin kuva näyttää jotenkin väärältä eikä pelkästään epätarkkuutensa takia. Ostin itse maalausta esittävän kortin, jossa värit ovat paljon syvemmät. Verkossa oleva kuva on ylivalottuneen oloinen. Älkää siis tuomitko Backeria ihan heti :-)

Esineet ei, tarinat kyllä

Olen harkinnut non-sense blogia, jossa olisi täysin irrallisia mielikuvia eikä mitään kvasiyhteiskunnallisia kytkentöjä. Nimenä pelkkä Tarinoita.

Kineettinen tuulahdus 1960-luvulta

Ateneumin taidemuseon näyttelyssä Onko kanto taidetta? oli paljon miellyttäviä elämyksiä mutta yksi esine oli ylitse muiden. Ismo Kajanderin ja Otto Donnerin kineettinen veistos (jonka nimeä emme tietenkään kirjoittaneet ylös) piti ääntä tavalla, jota oli pakko kuunnella pariin eri otteeseen. Äänen tuotantoa oli mukava katsella - teoksessa erilaiset romut kohtaavat toisensa.

Näyttelyn esittelemässä 1950- ja 1960-lukujen taiteessa oli ylipäätään sellaista raikkautta ja löytämisen iloa, jota soisi ilmenevän enemmän nykyäänkin. Mieleen nousivat myös hyvät muistot lukion kuvaamataidon opettajan Liisa Pellonpään pitämistä tunneista, joilla inspiroiduttiin ja tehtiin ja haaveiltiin taiteilijan urasta.

Yhdistämisen taito

Mitä yhteistä on muodilla ja ruoalla?

Molemmat ovat yhdistämisen taidetta. Molemmissa on kysymys hyvästä mausta.

Itse asiassa myös sisustaminen kuuluu samaan joukkoon. Siinä yhdistellään sisustuselementtejä keskenään ja itse tilaan.

Yllättävät yhdistelmät ovat kaikkien näiden toiminnanmuotojen mauste. Kaikissa voi toisaalta edustaa konservatiivista linjaa yhdistämällä varman päälle perinteisiä ohjeita seuraten.

Jos oikein ollaan suvaitsevaisia, myös elokuva pääsee tähän ryhmään. Elokuvassahan on viime kädessä kyse montaasista - erilaisten kuvien (ja äänen) yhdistämisestä niin, että syntyy visuaalinen tarina. Elokuva on siis leikkauksen taidetta. Sen muut osa-alueet palautuvat muihin taiteenaloihin: kuvaaminen valokuvaukseen ja kuvataiteisiin, käsikirjoittaminen dramaturgiaan, näytteleminen teatteriin, äänittäminen musiikkiin...

Yhdistäminen vaatii osaamista, mikä muistuttaa mukavasti, että taiteen taustalla piilee taito.

Lavonen lennolla

Taide iski tajuntaani keskiviikkoisella Lontoon matkalla monin tavoin. Jo menomatkalla Blue Onen koneessa hämmästyin: ensimmäisen penkkirivin edessä olevalla seinällä oli numeroituja vedoksia Kuutti Lavosen teoksista. Kahdet graafiset kasvot kehystivät käytävää.

Lavonen taitaa tienata hyvin.

Axelin Lake Keitele pannunalusena

Eilisestä Lontoon visiitistä vielä. Ennen Sohoon sovittua palaveria käväisin National Galleryssä. Edellisestä käynnistä oli jo ainakin kahdeksan vuotta.

Käppäillessäni impressionistihuoneessa katseeni kantoi oviaukon läpi seuraavan huoneen seinälle. Ihan kuin suomalainen järvi, ajattelin. Joka tapauksessa rohkea sommittelu ja pelkistetyt värit. Pakko mennä lähemmäs.

Se olikin Gallén-Kallelan maalaus Lake Keitele, jonka museo on hankkinut 1999.

Aika moni museovieras pysähtyi taulun kohdalle, sen verran se poikkesi muista esilleolevista satavuotisista maalauksista. Seisoskelin tuijottamassa teosta avoimen tyytyväisenä. Kyttäsin tilaisuutta kertoa taiteilijasta - jos joku toinen katsoja olisi hiemankin kääntynyt puoleeni, olisin avannut sanaisen arkkuni.

Teoksen viereinen selostusteksti tosin nauratti: lake Keitele is north of Helsinki. No onhan se.

Yllätyin vielä enemmän museon kaupassa. Akselin järvimaisemaa on nimittäin käytetty mukien, pannunalusten, solmioiden, kirjojen ja korttien koristeena. Muun muassa... Teos on tuotteistettu suurten mestarien malliin - pue taidekuva yllesi, katsele sitä kahvinjuonnin lomassa, kerro kaikille rakastavasi Gallén-Kallelaa.

Ostin muistikirjan, jonka kannessa on fragmentti maalauksesta.

Mutta missä olivat Schjerfbeckit? Ne ne vasta hienoja ovat!