Esinetarinoita

Innovaatiokäytännöistä, osa 2: Fyysisen tilan merkitys

- Jatkan edelleen Hautamäen uusimman kirjan lukemista. Lukumuistiinpanot syntyvät tänne, minimittaiset tosin ja välillä ohi varsinaisen aiheen. -

Innovatiivisen tekemisen suhde tilaan on mielenkiintoinen. Hautamäki katsoo alueita, minä katson nyt innovaatioprosessien paikkoja mikrotasolla. Ehkä raapustan alueista joskus toiste.

Kokous mahtuu neuvotteluhuoneeseen, mutta workshop välttämättä ei. Työpajat vaativat seinäpinta-alaa, mikä on rajallinen resurssi avokonttorien luvattuna aikana.

Samaan aikaan kun Sitran ja Hautamäen kannustamina yritämme edistää innovaatioita, arkkitehdit piirtävät meille avotiloja. He tietysti piirtävät niitä siksi, että yritysten kiinteistövastaavat haluavat tehokkaat neliöt. Ei seiniä vaan lattiaa, johon pöydät saadaan tiheään. Kaikenkattavan toimistopulinan ajatellaan lisäksi verkottavan ihmisiä. Ehkä...

Verkottua voisi kyllä myös vartavasten suunnitelluissa työpajatiloissa, joihin voisi pistäytyä pulisemaan ad hoc eikä vain viikkojen jonotuksella. Jos organisaatio haluaa verkottua siilorajojen yli, sen tulee näkyä myös rakennuksessa. Nyt nimenomaan ei ole kyse kokoushuoneista vaan työtiloista - näillä on vissi ero. Hyvässä työtilassa on keskeneräinen konsepti tai skenaario esillä. Se hahmottuu kertakatselulla. Se on kosketeltavissa. Seinään saa piirtää ja lisätä muistilappuja.  

Tässä yhteydessä täytyy kehua Nokia Designin uusia tiloja Keilaniemessä. Tiimitilat sopivat hyvin kaikenlaiseen sosiaaliseen tiedonmuodostukseen. Tosin lyhytselkäisten etu oli unohdettu - korkeat päydät pakottavat olkapäät kovin korkealle, jolloin aivojen verenkierto ajan myötä estyy ja ajatus kuolee synapsien välille.

Business Life ja työpöydät

Lentokonelehdet ovat mielenkiintoinen tutkimuskohde. Finnairin lehti Blue Wings on ilmeisen kansallismielinen hanke, jossa Suomea tehdään tunnetuksi ajankohtaisten ilmiöiden kautta. Tukeekohan Matkailun Edistämiskeskus sitä? Ehkä en suomalaisena osaa arvostaa sitä riittävästi.

British Airwaysin High Life on toista maata. Se keskittyy ajankohtaisten aiheiden lisäksi matkailuun, joka selvästikin on koneessa jo istuvalle ihmiselle jollain tapaa keskeinen teema. High Lifen rinnalla Euroopan lennoilla on liikematkailijoille suunnattu Business Life. Sen tunnuslauseena on Business with Attitude. Lehti on selvästikin tutkinut kohderyhmäänsä ja tuottaa juttuja, jotka heijastelevat asiakkaiden elämää laajemminkin. Itse asiassa huhtikuun numero oli niin kiinnostava, että otin sen mukaani. Siinä oli juttu muun muassa toimistopöydistä, niiden historiasta ja uusimmista trendeistä. Referoin ohessa vapaasti olennaisia kohtia:

1960-luvulla amerikkalainen keksijä Robert Propst lanseerasi avokonttorin. Oikeastaan hän puhui toimintatoimistosta ("Action Office"). Sen oli määrä lisätä innovaatioita ja vähentää turhaumia. Toisin kävi: vuosikymmenten kuluessa ihmiset tungettiin yhä pienempään tilaan, ja kaikki saivat samanlaisen kuution työtilakseen. Propst pahoitteli ennen kuolemaansa sitä, miten hänen keksintöään on väärinkäytetty. Se oli johtanut monoliittiseen hulluuteen ("monolithic insanity").

Business Lifen mukaan nykytrendi on ottaa työntekijöiltä pöydätkin pois, jottei staattinen paikallaanolo estäisi luovia ajatuksia. Monet työntekijät itse kuitenkin kaipaavat omaa tilaa. Niinpä niin kutsuttuihin hotdeskeihin pakotetut työntekijät tulevat aikaisin töihin saadakseen vallattua pöydän itselleen koko päiväksi esimerkiksi jättämällä takkinsa reviirimerkiksi. Suunnittelijoiden vastaisku on antaa tuolin sijasta jakkara, jossa ei ole selkänojaa, jolle takin voi asettaa.

Erään tutkimuksen mukaan ihmisten työtyytyväisyys on suhteessa työpöydän kokoon. Työaseman tulisi olla kooltaan 8 x 12 jalkaa, siis 2,5 m kertaa 3,6 metriä. Kuulostaa ruhtinaalliselta. Olisipa kotonakin moinen pinta-ala käytössä. (Mittayksiköiden muuntamiseen on hyvä työkalu osoitteessa www.muunnin.com.)

Business Lifen jutussa pahoitellaan sitäkin, että siistien pöytien omistajien oletetaan olevan mukavampia kuin sottapyttyjen, vaikka näin ei voida osoittaa olevan. Jutun on varmaan kirjoittanut samanlainen paperiakeräävä ja pinoihin arkistoiva boheemi kuin itse olen ;-)

Sisätiloissa suunnistamisen ilo

En tiedä, onko Schiphol (nimi lienee jo tullut tutuksi teille?) kognitiotieteilijöiden ja tilasuunnittelijoiden mekka, mutta minuun ainakin teki vaikutuksen tapa, jolla matkustaja opastetaan oikeaan paikkaan. Kyltit ovat tarpeeksi suuria ja ne jopa auttavat kulkijaa ymmärtämään, missä hän itse on. Kas näin: kyltti listaa erikseen ne portit, joiden alueella kävijä on ja erikseen ne, jotka ovat muissa ulokkeissa. Kenttähän rakentuu keskuskäytävästä ja useista ulospäin työntyvistä käytävistä, joilla on aakkonen tunnuksenaan. Allaolevassa kuvassa ollaan ulokkeessa C.

Lisäksi monissa kylteissä annetaan arvioitu kävelyaika kyseisestä pisteestä portille. Pisimmät matkat ovat kymmeniä minuutteja. 

Jotta matkailija ostoksia tehdessäänkin löytää tehokkaasti haluamansa, kaupoilla ei ole nimiä vaan niiden kylteissä on napakasti ilmoitettu tuoteryhmä. Tosin tämä ryhmittely on omintakeinen! Business Fashion, Leather & Travel, Books, Holland Gifts. Tuotemerkkien nimet näkyvät vasta sisällä, ja eri merkeille on annettu oma siivunsa. Kaikki on siis äärimmäisen selkeää.

Peltipurkkielämää

Lentokoneessa matkustaminen on kummallinen asia. Tuntemattomien vieressä istua nuijataan tunteja, eikä usein sanota sanaakaan. Jalat puutuvat ja selkä kipeytyy. Matkan audiovisuaalinen kohokohta on vanhentuneen komedian kuudes uudelleenkatselu.

Lentokonemiljöön on pakko olla visuaalisesti neutraali, siis beige :-) jotta siellä voisi pysytellä suhteellisen rauhallisena kymmenenkin tuntia. Joskus matkustajat kuitenkin hermostuvat. Olen todistanut kahta varsin räväkkää tapahtumaa ptkänmatkanlennolla.

Ensimmäisessä tapauksessa koneen valaistus oli himmennetty, jotta nukkuminen olisi helpompaa. Takaa kuului vaimeaa puhetta, joka minun mielestäni ei kummemmin häirinnyt (joskaan en myöskään nukkunut). Puhujien edessä oleva nuori nainen kuitenkin poltti päreensä. Yhtäkkiä hän ponkaisi ylös penkistä ja karjui shut up, shut up. Kaikki heräsivät salamana, ja lentoemäntä kipitti paikalle välittömästi. Puhujat kuiskailivat sorry sorry. Tytölle tarjottiin paikkaa muualta. Ei kelvannut.

Toisessa tapauksessa vieressäni istunut saksalaisrouva (joka haukkui kaikki miehet paskoiksi) hermostui edessään olevan henkilön käytökseen. Kyseinen mies retkautti tuolinsa taka-asentoon. Rouva tönäisi samantien tuolia eteenpäin. Mies kääntyi. Rouva alkoi rytkyttää tuolia ja huutaa. Mies hermostui ja alkoi huitoa rouvaa. Minä siinä vieressä sitten toivoin parasta. Muistaakseni tässäkin tapauksessa emäntä saapui paikalle. Joka tapauksessa sain loppumatkankin nauttia rouvan miestarinoista.

Kaikkein hulluinta lentomatkustamisessa on kuitenkin epämukavuuden ja huonon laadun maksimointi. Missä muualla söisimme niin huonoa ruokaa niin rumilta lautasilta niin epämukavissa tuoleissa niin ahtaassa tilassa? En keksi yhtään yhtä ahdasta tilaa, jossa oltaisiin vapaaehtoisesti. Yksityisyys on minimissään, kun jokainen kääntyminen ja huokaus on koko penkkirivin omaisuutta. Ja siitä vielä maksetaan. Ei ihme, jos hermo menee.

Kokeellisia ympäristöjä

Olin tänään työpaikan pikkujouluissa. Ne pidettiin kierrätyskeskuksessa. Aivan. Katselimme esineitä sillä silmällä. Se kun on toimenkuvamme.

Kaiken kaikkiaan yritysten juhlia voisi pitää mitä oudoimmissa ympäristöissä. Miten olisi junanvaunu, vesitorni tai rekan kontti? Satama? Ei kuitenkaan laiva, niitähän on nähty. Sieltä kun ei edes pääse yöksi pois.

Ideaparkkiin menijät jonottivat moottoritiellä

Palasimme tänään viikonlopun vietosta Tampereelta. Moottoritiellä havaitsimme poliisien vilkkuvalot kohdassa, jossa liikenne oli hidastunut selvästi. Pian näimme oikeanpuoleisen kaistan liikenteen tykkänään seisovan. Kolari?

Ei. Ideaparkin parkkipaikka vain ei vetänyt sitä valtavaa automäärää, joka lähestyi paikkaa Tampereen suunnasta. Jono alkoi kaksi kilometriä ennen liityntäramppia. Parkkipaikalla näkyi useita keltaliivisiä liikenteenohjaajia. Kello oli tässä vaiheessa noin puoli yksi. Siellä mahtoi kassakone kilistä.

Paikalle olisi päässyt myös bussilla. Kuinkahan täysiä - tai tyhjiä - ne olivat?

Hiljaisuus on luksusta osa 2

Luonnonäänien katoaminen äänimaisemasta on uusi huoli. Toki kaupunkiympäristöön kuuluu tietty äänivalli, mutta tasainen taustamelu on puuduttavaa. Satunnainen ratikoiden kirskahtelu on sympaattista, mutta moottorien tauoton jylinä ei. Myös säännönmukainen ja toivottoman mielikuvitukseton taustamusiikki kaupoissa, baareissa ja jopa katutiloissa on surkeaa saastetta.

Tulevaisuutta ei kuulemma pitäisi ennustaa, mutta ajoittain on pakko uhmata tätä ohjetta: tulevaisuudessa nykyistä polttomoottorimelun ja listapopin jyräämää kaupunkitilaa pidetään akustisena rikoksena. Eikö äänisuunnittelijoille ja ambient-säveltäjille voitaisi maksaa aivoja hivelevän kaupunkitilan tuottamisesta? Siis silloin, kun luontainen äänimaailma ei riitä.

Ja vasemmalla Internet

Olenkin aina miettinyt, missä Internet sijaitsee. Nyt tiedän. Tuossa heti vasemmalla.

Luonnollinen ilmanvaihto koneellisen sijaan

Tätä olen odottanut! Että joku arkkitehtuurin asiantuntija valitsee koneettoman ilmanvaihdon. En ymmärrä, miksi kaikkiin uusiin toimistopytinkeihin tehdään vetoa, melua ja sähkönkulutusta lisäävä koneellinen ilmastointi. Asiantuntija tosin huomautti juuri, että ilmastoinnissa koneellinen poisto on kaikkein huonoin ratkaisu, kun koneellinen tulo ja poisto saattaa olla minuakin miellyttävä ratkaisu.

Sir Norman Foster vaikuttaa muutoinkin mielenkiintoiselta tekijältä. Maailmaa muokkavaat monet sellaiset ihmiset, joista media ei pihahda mitään. Nyt onneksi pihahti.

Megahertzi ei houkuttele

Pari vuotta sitten Herttoniemeen rakennettiin pieni kauppakeskus nimeltä Megahertzi. Ensi reaktioni oli: "Miksi se on kesken?" Rakennus on hassusti katkaistu, ja ikkunat ovat aika sikin sokin. Tuo katkaisu-efekti on loppujen lopuksi ihan hauska, mutta ikkunoiden sijoitteluun tottuminen meni kauemmin. Sisältäpäin ne kyllä ovat ihan mukavissa kohdissa.

Sisällä onkin sitten suurempia haasteita kuin estetiikka. Sisällä on käytettävyysongelmia nimenomaan tilan kanssa. Tästä kauppakeskuksesta puuttuvat luontaiset reitit. Tai tarkemmin sanoen nuo luontaiset reitit ohjaavat ihmisen ulos, eivät palveluiden äärelle. Kaikki kaupat eivät yksinkertaisesti satu silmään.

Alakerta, jossa on Alko, Valintatalo, kampaamo ja kukkakauppa jäsentyy ihan hyvin - liikkeet ovat suoran kahden pääulko-oven välisen läpikulkukäytävän laidoilla. Ongelmat alkavat varsinaisesti yläkertaan siirryttäessä.

Suoraan rullaportaiden päässä on terassitasanteelle vievä ulko-ovi, vasemmalla hissi ja lasiovet sisäportaikkoon. Rullaportaat ovat yksisuuntaiset, eli alas on mentävä hissillä tai portaikon kautta (kaksi lasiovea välissä). Luontevinta on kävellä ulos. Rullaportaiden yläpään oikealla puolella aukeaa varsinainen kauppatila. Se on kapeneva käytävä, jonka kautta ei voi huvikseen kävellä, koska sen näkee päättyvän seinään.

Yläkerran liikkeet ovat tämän umpikujan laidoilla. Ne ovatkin joutuneet mainostamaan olemassaoloaan alakerran seinäpintoihin kiinnitetyin lapuin. Siis todellakin: itse printattuja A4:ia, joissa saattaa suuntaa osoittavan nuolen yllä lukea esimerkiksi apteekki. Yläkerran sisäporraskäytävän toisella puolen on kahvila. Se lopetti toimintansa ehkä vuoden toiminnan jälkeen. Sittemmin tila oli pitkään tyhjillään - nyt siihen on tullut aasialainen ravintola. Myös pari muuta yläkerran myymälää on lopettanut toimintansa.

Hissillä tai porraskäytävän kautta pääsee ylimpään kerrokseen, jossa on kuntosali. Uskon, että kuntosalin asiakkaat tuovat rahaa myös muihin palveluihin, sillä sen löydettyään tietää rakennuksen salaisuudet (paitsi jos aina menee ja tulee hissillä parkkihalliin jätetylle autolleen).

Megahertzin suunnittelija on ilmeisesti unohtanut, että shoppailussa on kyse flaneeraamisesta eli ajankuluksi kävelystä, jossa katsellaan myytäviä tavaroita ja altistutaan ostohalun syttymiselle. Megahertzi sen sijaan on tehty ihmiselle, joka lista - ja kartta? - kädessä kulkee rakennukseen tavoitteenaan noutaa ennalta-ajatellut asiat. Tällainen shoppailija on rationaalinen hankkija, ei sellainen metsästäjä-keräilijä, joita nykyostajat ovat. Jopa apteekkiin tulee joskus mentyä mielijohteesta. "Tuossahan tuo onkin, haenpa vitamiineja, niitä ei ole koskaan liikaa."

Arkkitehdit ja muut tilasuunnittelijat saisivat mennä opintomatkalle Megahertziin katsoakseen, kuinka kaupallista tilaa ei kannata tehdä. Liiketoimintansa lopettaneiden liikkeiden omistajat saattaisivat myös sanoa sanansa, jos heiltä kysyttäisiin.