Jatkanpa vanhaa sarjaa linkkaamalla muuanne. Überkuulin aiheena ovat nyt sukat. Nehän katoavat mystisesti. Tai siis toinen sukka katoaa, kun taas toinen haahuilee yksin laatikossa. Useimmat sukat ovat kuitenkin sen verran erinäköisiä, ettei leskisukkia voi yhdistää.
Tämä arkinen ongelma tuntuu yhdistävän ihmisiä yli tulo- ja varallisuuserojen, kenties jopa globaalisti:-) Vai onko joku keksinyt pitävän konstin löytää jalkapukineensa pareittain?
Tässä aiemmat omat sepustukset ah niin ankeasta arjesta.
Arjen hankalat esineet osa 1
Arjen hankalat esineet osa 2
Arjen hankalat esineet osa 3
Arjen hankalat esineet osa 4
Siinä missä kotomaassa voi tuntea ekologisen tulevaisuudenuskon palaavan, Aasiassa olo on toinen. Materialismi jyllää. Shoppailu on keskeinen olemassaolon muoto, eikä statushakuisuutta hävetä. Päinvastoin, on tärkeää tehdä tiettäväksi oma yhteiskunnallinen asemansa. Ja raha liikkuu sen mukaan.
KLCC on luksuskuluttajien mekka. Kuten aiemmin totesin, siellä myydään mitä kalleimpia muotimerkkejä. Ostajia ei houkutella alelapuin vaan miljööllä, palvelulla ja mahdollisuudella erottua rahvaasta. Pohjoismaista kuluttajaa lohduttanee se, että seassa on tavanomaisempiakin merkkejä. Me ostimme hauskasti suunnitellun repun, josta olikin iloa paluumatkalla tuliaisten kantamisessa. Nyt se on kyllä unohtunut käytöstä, siis parissa viikossa, mutta toisaalta kokemuksesta tiedän ostosten ottavan aikansa ennen kuin ne muuttuvat osaksi arkea. Joskus joku vaate lepää kaapissa vuoden tai kaksi ennen kuin se löytää paikkansa. Kyllä se siitä.
Yleensä jaarittelen muiden ihmisten esineistä, ajoittain akateemisen tylsästi. Nyt on luvassa henkilökohtainen tarina, ehkä turhankin henkilökohtainen näin julkiseen mediaan. Tämä sopii kuitenkin joulunaikaan, koska kyseessä on kertomus lahjasta.
Vuosia sitten ostin äidilleni lahjaksi tanskalaisen silkkihuivin, jossa oli mielestäni yhdistetty onnistuneesti arvokas materiaali, rikas kuviointi ja maltillinen väri. Oivallinen joululahja. Ajattelin, että äiti voisi käyttää huivia esimerkiksi teatteri-illassa tai jossain kesäjuhlassa. Halusin kannustaa häntä nauttimaan elämästä. Halusin hänen ymmärtävän oman arvonsa tämän lahjan myötä.
Äiti piti huivista, näin sen hänen ilmeestään. Hän ei koskaan olisi ostanut sellaista itselleen.
Teatterimatkoja ei kuitenkaan tullut. Äiti oli hyvin vaatimaton ihminen, ja hän varoi yli kaiken ylipukeutumista ja itsensä esiintuomista. Lisäksi vakava sairaus muutti entisestään maanläheistä luonnetta vielä kotiinpäinsuuntautuneemmaksi, joten niitä teatterimatkojakaan ei tullut. Eikä kesäjuhlia. Kerran kysyin huivista. Äiti meni vaikean näköiseksi eikä vastannut mitään. Hän käänsi päänsä pois. Ajattelin, että huiville oli tapahtunut jotain. Ilmeistä oli, ettei se ollut käytössä. Epäilin turkiskuoriaisten olleen asialla, niitä nimittäin oli tuohon aikaan meidän vanhassa kerrostaloasunnossamme, ja arvelin niiden siirtyneen heille. Olin kuullut muutaman villavaatteen jo tuhoutuneen. En alkanut kysellä enempää.
Sairaus eteni, ja huiviasiat unohtuivat. Tuli kuolinpesän jako. Isäni ei pystynyt käymään läpi äidin jäämistöä, joten sain tehtäväkseni lajitella kaikki hänen vaatteensa ja korunsa. Huivia ei löytynyt. Sille siis oli tapahtunut jotain. Minua kiukutti. Yritykseni ilahduttaa oli täysin epäonnistunut. Huivi ei toteuttanut tehtäväänsä: kukaan ei ollut nauttinut kauniista esineestä.
Nyt huivin ostosta on arviolta seitsemän vuotta ja äidin kuolemasta pitkälti yli kolme vuotta. Yllätykseni oli siis suuri, kun astuin vanhan kotitalomme ruokailuhuoneeseen. Pöytään oli levitetty kaitaliinaksi harmaa silkkikaitale, jossa oli tuttu kuviointi. Tanskalainen huivi! Se oli noussut kuolleista. Missä ihmeessä se oli ollut?
Isäni uusi vaimo ML oli avannut liinavaatelaatikoita etsiessään sopivia tarvikkeita illallisellemme. Pöytäliinojen joukossa oli tämä harmaa kangaskappale. Hän oli kiinnittänyt huomiota kauniiseen materiaaliin ja tietysti ilahtunut löydöstään. Hän asetteli liinan pöytään tietämättä lainkaan sen tarinaa. Olin melkoisen hämmästynyt liinan nähdessäni. Kerroin koko tarinan saman tien. Arvelimme, että äiti oli lajitellut huivin väärään paikkaan ja itsekin unohtanut, missä se oli. Hän oli varmaankin luullut sen kadonneen muttei kehdannut kertoa asiasta.
Nyt huivi on minun vaatehuoneessani ja odottaa sopivaa hetkeä tulla käytetyksi osana juhlaa. Käytettiin sitä tai ei, sillä on tarinansa ja arvonsa.
Oho, ÜBERKUUL vei aiheeni. Halusin kirjoittaa Stockmannin jouluesitteestä. No, kirjoitanpa kuitenkin.
Stockan jouluesite on tuhti paketti. Siinä on aiemmilta vuosilta tuttua tunnelmaa ja stockamaiset kuvat. Erityisesti aina ihmettelen niitä ihmisiä niissä kuvissa. Näyttävät niin oikealla tavalla jouluisilta, että ovat jo epätodellisia. Minä koen kuuluvani väärätapaisten leiriin. Ensinnäkään meidän miniperheessä ei koskaan jouluaattona sonnustauduta muodollisiin asuihin. Olen vasta viime aikoina tajunnut, että yllättävän monessa kodissa miehet laittavat puvun - jopa tumman puvun - joulupöytään ylleen. Naisilla on paras mekkonsa ja helmet. Luultavasti he eivät näytä vasta joulusaunasta tulleilta vaan meikki on kohdallaan, niin kuin naisilla esitteessä. Meillä laitetaan mukava asu, siis sellainen jossa on stretchiä.
Todistin lauantaina, kun Nainen kohtasi Kengät. Olimme Stockmannilla, ja ystäväni päätti kokeilla näkemäänsä mustaa kenkäparia. Kyseessä olivat erittäin sirolinjaiset, kapeakärkiset ja komeakorkoiset puolikengät, vieläpä kotimaisen suunnittelijan käsialaa. Kun Nainen laittoi Kengät jalkaansa, hän ei enää halunnut ottaa niitä pois. Ne kuulemma sopivat täydellisesti.
Kassalla Nainen suostui irrottamaan toisen jalkineen, jotta kassarouva sai niistä koodin kassaan maksutapahtumaa varten. Sen jälkeen kävelimme ulos.
Kadehdittava kohtaaminen.
Puhuimme tänään töissä korujen käytöstä. Korut eivät saa olla tiellä. Ennen kaikkea ne eivät saa aiheuttaa esteettistä ruuhkaa.
Onko kamalampaa yhdistelmää kuin ylilaitettu silmille tuleva kiharainen kampaus, massiiviset silmälasit ja usean kappaleen moneen suuntaan kurottava korvakorusetti?
Less is more.
Huomasin juuri vaatteita poimiessani (niitä kasvaa siellä täällä asunnossamme :-) ja piknikkorin sisältöä miettiessäni, että eräs esine toimii näköjään merkkinä hauskasta viikonlopusta. Silityslauta nimittäin! Se on pysyvästi esillä ja toimintavalmiudessa sellaisina päivinä, kun menoa piisaa. Se on eräänlainen iloinen oire ja ennakoi hauskoja tapahtumia.
Ei niin, että silittäisimme sukkia tai alusvaatteita niin kuin jotkut kuuluvat tekevän. Hippavaatteet vaativat kuitenkin pienen tasoituksen, jotta pahimmat rypyt oikenevat.
Hauskaa viikonloppua muillekin!
Kävimme työporukan kanssa lounaalla jossain espoolaisessa marketissa (täytyy tunnustaa, etten oikein tiennyt missä päin oltiin, Tapiolasta länteen joka tapauksessa). Marketin käytävän ilmoituksessa oli loistava uudissana: aurinkosilmälasit. Aiemmin niitä on kutsuttu nimellä aurinkolasit vahvuuksilla, joka ei edes ole suomea vaan svetismi.
Elektroniikkamessut ovat meluisia ja tunkuisia paikkoja. Hyvin toisenlainen tunnelma on Baselworldin koru- ja kellomessuilla. Hyvinleikattuihin pukuihin sonnustautuneet miehet ja konservatiivisesti pukeutuneet naiset kiertelevät siellä kokolattiamatoin katettuja halleja, joissa ei poppi raikaa. Näytteilleasettajien osastot kilpailevat hienostuneisuudella, eivät kovaäänisyydellä. Vitriineissä tuotteet pääsevät oikeuksiinsa, eikä missään näy ylimääräisiä sähköjohtoja.
Oma lukunsa on raakakiviosasto, jossa näkee muun muassa sareihin sonnustautuneita intialaisrouvia istumassa jalokiviröykkiöiden äärellä edustamassa yritystään.
Neuvottelut ja tuote-esittelyt tapahtuvat takahuoneissa, eivät itse esittelytilassa, joka näin pysyy avarana ja hiljaisena. Syy moiseen on ilmeisesti siinä, että alalla voi neuvotella hinnoista varsin reippaasti tai että diilit vaihtelevat ostovolyymin tai tuttavallisuusasteen mukaan. Henkilökohtainen palvelu on luksustuotteissa ylipäätään tärkeää, mikä saattaa olla vielä tärkeämpi syy alan messuperinteille. Piirit saattavat olla sillä tavoin pienet, että ostajien ja myyjien välille sukeutuu pitkäaikaisia bisnesystävyyssuhteita.
Suomalainen vaatimaton elämäntapa alkaa Baselissa helposti tuntua marginaaliselta. Aika äkkiä käy ilmi, ettei meille tyypillinen tyyli ole yleismaailmallinen :-)