Esinetarinoita

Hirsitalo sitoo asujan menneeseen

Tänään Hesarissa joku kysyy Kirstiltä, kuinka saa selville vanhan rakennuksen hirsien iän. Entisöitävän talon hirret on arveltu itse talon ikää vanhemmiksi. Kirsti kertoo Joensuun yliopiston Ekologian tutkimusinstituutissa toimivan Dendrokronologian laboratorion auttavan.

Tunnen ehdotonta sympatiaa kysyjää kohtaan. Hänellähän on käsissään rakennusesine, joka on ollut aiempien sukupolvien käytössä. Jaan saman kiinnostuksen materiaaliseen kulttuurihistoriaan. En halua sanoa, että talo on nähnyt historiaa - sillä kun ei ole silmiä - mutta se on ollut materiaalisena tukena monen ihmisen elämässä. Se on ollut läsnä tapahtumissa, joista emme tiedä mitään - tästä mielestäni syntyy vanhan esineen mystiikka. Se on ollut osallinen asioissa, jotka ovat muovanneet ja ylläpitäneet suomalaista arkikulttuuria. Talon historian aikana elämäntapa on muuttunut, mutta talo on pysynyt - tästä kumpuaa kunnioitus taloa kohtaan. Se elää kauemmin kuin käyttäjänsä. Aika primitiivinen tunne sinänsä.

Nykyihmisillä on selvästi tarve liittyä perinteeseen. Sen sijaan, että ryhdyttäisiin kaskeamaan tai kehräämään omia lankoja omista villoista - siis palauttamaan arkeen menneitä työkäytäntöjä - hankitaan sellaisia esineitä, jotka ovat liittyneet entisiin käytäntöihin. Elämisen tavat ovat nykyisiä mutta niiden kehyksen, talon ja koriste-esineiden, halutaan olevan vanha. Elämäntavan muutos siis hyväksytään, eli kyse ei ole pakonomaisesta uuden vastustamisesta. Vanhaan rakennuksen vedetään tietoliikenneyhteydet, ja siellä mahdollisesti brausaillaan tai irkataan. Materiaalinen linkki vanhaan ja kadonneeseen on kuitenkin emotionaalisesti arvokas. Miksi muuten maksettaisiin suuria summia esimerkiksi antiikista, jota ei yleensä käytetä muuhun kuin kodin koristamiseen?

Noh, sosiologina voisin tietysti nähdä antiikkia käytettävän oman kulttuurikompetenssin esittämiseen. Uskon kuitenkin entisöidyissä hirsitaloissa olevan kyse muustakin, ehkä sellaisesta mielenlaadusta, jota kyynisyyteen taipuvainen Bourdieunsä lukenut sosiologi ei tutkimuskohteessaan tahdo nähdä...

Työn jälki

Vanhoja taloja katsellessa kiinnittyy huomio yksityiskohtiin. Niitä on. Uusissa ei tuppaa olemaan. Tästä syystä vanhoja taloja on helpompi kunnioittaa. Niissä olevia vikoja voi antaa anteeksi, kun vastineeksi on viimeistelyn rikkautta. Kauneusvirheet - lohkeileva sisäkaton pinnoite esimerkiksi - eivät vanhassa talossa haittaa. Uudessa rakennuksessa ne olisivat katastrofi, merkki täydellisestä epäonnistumisesta.

Villakoiran ydin piilee työssä. Vanhoissa taloissa ihmisen työn jälki on läsnä ja sen määrä ällistyttää. Betonielementti on koneen tekemä. Lähestyn tässä japanilaista ajattelua, jonka mukaan käsityönä tehty keittiöveitsi vaatii kunnioitusta. Teollisen tekeleen - vaikkapa kännykän - voi vaihtaa kuuden kuukauden välein. Se on kulutustavaraa, ei taidon näyte. Noh, tämä on kärjistys mutta tässä piilee mielestäni ajatus, jota kannattaa soveltaa omassakin kulutuksessa. Taidosta ja työstä pitää maksaa, on lyhytnäköistä ostaa halvin massatuote. Taitoa voi olla liukuhihnatuotteessakin - sen suunnittelussa.

Olen toisaalta modernismin ja teollisen muotoilun ystävä. En siis tarkoita, että kaiken pitäisi olla vanhaa tai käsintehtyä. Menneen ajan romantisointi on eskapismia. Mutta jotakin sielukasta on Puu-Vallilassa, Tapanilassa, Töölössäkin... Betonielementit eivät ole sama asia. (Saa nähdä, olenko eri mieltä 25 vuoden kuluttua.)

Nyt jos otan itseni kovin vakavasti, meillä on muutto edessä.

Enemmän kuin pala puuta

Yksi erikoisimpia esineitä kotonamme on lahonneen talohirren kappale. Se on esillä olohuoneessa.

Hirrenpala on äitini kotitalon alimmista hirsistä Karjalan Kannakselta. Jälkiä talosta sai etsimällä etsiä korkean heinikon seasta, sillä parin alimman hirsivarvin lisäksi muuta ei ollut jäljellä. Kun se löytyi, oli pakko saada jotain mukaan. Useimmillahan on mummoloistaan kaikenlaisia perintöesineitä; meillä oli lähinnä tarinoita. 1939 evakot saivat pakattua edes jotain mukaansa, mutta 1944 kaik män.

Talon rakennusvuotta en tiedä, sillä vaija osti sen valmiina 1930-luvun alussa - ilmeisesti joku leskirouva joutui luopumaan kodistaan taloudellisen ahdingon takia. Aiemman isännän mukaan talo oli nimetty Tommolaksi, sitten siitä tuli Toivola. Talo saattaa olla 1800-luvun puolelta.

Yhtä kaikki, pala taloa lähti mukaani kaksi vuotta sitten. Heti matkan jälkeen kadutti, etten salakuljettanut EU-rajan yli ruusuntainta. Talon nurkalla nimittäin kasvoi perinteinen punainen ruusu.

Postikortit vs tekstiviestit

Näin tänään Akateemisessa kirjakaupassa fantastisia Helsinkiaiheisia postikortteja. Yhdessä oli Temppeliaukion kirkko kuvattuna ilmasta niin, että ympärillä olevat kerrostalot kehystivät näkymän. Kirkon katto oli kuin maahan hautautuneen jättikokoisen hirviön silmä, joka tuijottaa taivaalle. Kuin suuri mustekalan silmä.

En ole lähettänyt kortteja vuosiin, vaikka vielä 1980-luvulla saatoin lähettää niitä aivan ex tempore kaverille toiseen kaupunkiin kirjeen sijasta. Tekstiviestit korvasivat kortit, ja jossain vaiheessa sms:iä tuli lähetettyä kymmeniä päivässä. Nyt eivät liiku nekään suuressa määrin.

Mitä seuraavaksi? Postikorttien paluu?

Keitinten aatelia

Veljeni mökillä on kahvinkeitin, joka alittaa kaikki käyttäjäystävällisyyden kriteerit. Sen vesisäiliössä ja lasisessa pannussa on eri mitta-asteikko veden määrälle. Kun pannu väittää vettä olevan neljälletoista kupille, säiliön asteikko väittää pari kuppia enemmän.

Kumman mukaan mittaat kahvin?

Tässä mallissa on sentään merkkivalo, joka kertoo onko laite päällä. Edellisessä ei ollut sitäkään, puhumattakaan on-off merkinnöistä. Piti siis vain muistaa, kumpaan suuntaan painettuna kytkin kytkee virran päälle.

Molemmat suunnittelun kukkaset ovat olleet perittyjä, ja halpahalleja suosivat iäkkäät sukulaiset hankkivat ne alun perin. Ihmisten arjen taidoista kertoo se, että näillä laitteilla on keitetty litroittain kahvia.

Kuva-albumit

Valokuva-albumit ovat lipastossa entisellä paikallaan, ja niitä joskus selaankin 90-luvun huimia seikkailuja muistellessani. Mutta enpä ole ryhtynyt selaamaan kännykällä ottamiani digikuvia. Niitä on sekä tietokoneella että rompulla. Siinä vaan on eroa, avaako kaapin oven ja albumin kannen vai meneekö tietokoneelle klikkailemaan foldereihin.

Voi olla sukupolviasia. Ja sukupuoli. Ja persoonallisuuskysymys. Kyse on kuitenkin enemmästä kuin yhden ihmisen segmentistä ("market of one").

Toisaalta, tänään on ihan pakko mennä katsomaan, millaisia olivat ensimmäiset kännykuvani...

N70 kuulostaa hauskalta

Sain käyttööni Nokian N70-mobiililaitteen. En oikein osaa kutsua sitä puhelimeksi, kun kamera on niin keskeinen osa sitä. Olen kamerapuhelimien vannoutunut käyttäjä, koska teen visuaalisia muistilappuja näkemästäni.

N70 ilahduttaa minua, vainuan sen taustalta kokonaisvaltaista suunnittelua. Pahoittelen byrokraattista sanahirviötä, mutta laitteen esi osa-alueet tuntuvat tuottavan samaa kokemusta. En tosin ole vielä perehtynyt kaikkiin ominaisuuksiin (enkä kyllä aiokaan :-) mutta jo nyt olen tyytyväinen käyttäjä.

N70 on ulkoasultaan hyvin metallisen oloinen, ja tämä piirre on viety myös äänimaailmaan. Laitoin soittoääneksi Tinklen, ja nyt soiva laite antaa todella heleän vaikutelman. Se tiukuu. Ääni sopii pinnan kiiltoon. Aivan kuin minulla oikeasti olisi metallinen esine käytössäni. Aivan kuin kyseessä olisi vanha (ja sitä kautta arvokas) käsityönä tehty kello. Kilinän luonne on samalla puhelinmainen, joten ääni yhdistää merkinantokellon ja lankapuhelimen audio-ilmeet.

Viestin merkkiääneksi valitsin Message 5:n (ei kovin kuvaava nimi). Saisi tulla enemmän viestejä, että kuulisin sitä useammin. Vaikutelma on nimittäin sellainen, että voin kuvitella jonkun koputtavan laitteen kuorta sisältäpäin. Jälleen metallinen soundi, hieman kaikuva vielä, aivan kuin laitteessa olisi joku pyrkimässä ulos. Ja niinhän siellä onkin - tekstiviesti.

Esineiden äänillä on iso rooli elämässämme. Lähetänkin saman tien terveisiä bussien hydraulisten systeemien suunnittelijoille. Kävelkääpä kadulla ja nauttikaa, kun se megalomaaninen sihauspihaus sattuu kohdalle. Ainakin minua sattuu korviin.

När vi åt tandkräm

FST:ltä tuli 6. maaliskuuta dokumentti När vi åt tandkräm. Siinä kerrottiin Suomen lasten Unicefilta (tuolloin UNRRA) 1940-luvun lopulla saamasta avusta.

Suomi oli aineellisesti huonossa jamassa sodan jälkeen. Lapsilla ei ollut ehjiä vaatteita eikä kenkiä, ruoasta puhumattakaan. Amerikan apuna tuli sitten muun muassa ruokaa ja hammastahnajauhetta, jota lapset söivät karkkina. Hammastahna lienee ollut tuntematon hyödyke. Kenkiä varten saatiin raaka-ainelahjoitus, jonka turvin Mononen valmisti jalkineita lapsille.

Tätä vasten Suomen nykyvauraus (12. vaurain maailmassa) on aikamoinen kontrasti.

Toisaalta lyhyt vaurauden perinne on pitänyt kierrättämisen pinnalla. Esineiden uudelleenkäyttö on tuttu käytäntö vanhemmille sukupolville.

Omien tutkimusaineistojeni valossa näyttääkin siltä, että käytetyt tavarat liikkuvat tuttava- ja ennen kaikkea sukulaisuussuhteiden varassa eteenpäin uusille käyttäjille. Tietokoneet, kännykät ja kodinkoneet siirtyvät uusiin koteihin.

Esineiden ekologia

Varsin useat esineet ovat toistensa ystäviä. Voidaan puhua liittolaisista, symbioosikumppaneista, loisista, jopa esinepedoista. *)

Oma valokuvakamerani on jäänyt syrjään. Sitä ei kuitenkaan syrjäyttänyt digikamera, joka varmaan useimmissa tapauksissa ajaa tavallisen filmikameran sukupuuttoon. Sen syrjäytti kamerapuhelin. Kamerapuhelimen jälkeen samalle tontille - tai ekologiseen lokeroon - on tullut digitaalinen videokamera, jolla saa myös still-kuvia.

Muutoksesta kertoo jo se, että on vaikea keksiä vanhalle kameralle nimeä. Ennen riitti kun sanoi "kamera". Sen liepeillä ei ollut muita esineitä kisaamassa huomiosta ja varastamassa terminologiaa. Vanhasta kamerasta täytyy nyt sanoa analoginen kamera tai tavallinen kamera tai filmikamera.

Valokuvauskykyisten laitteiden lisääntyessä valokuva on kuitenkin kokenut inflaation. En juurikaan kuvaa enää. Silloin tällöin räpsäisen kännykameralla jonkun muistokuvan, jolla merkitsen tapahtuman tärkeäksi ja muistamisen arvoiseksi. Tuntuu kuitenkin, että vanha kamera on aivan liian tilaa vievä ja painava. Sehän tarvitsee erillisen kameralaukunkin. Se vaatii huomiota ja huolenpitoa, kun filmiä täytyy vaihtaa - yleensä juuri silloin, kun kuvaamisen arvoisia asioita tapahtuu.

Ainakin yksi henkilö on muutoksesta tyytyväinen: mieheni, joka usein päätyi matkoilla kamera-assariksi kantaessaan kameralaukkua minun harppoessani kuvauskohteen ympärillä. Mutta ei ole enää diojakaan... Niitä ei mikään digikuva korvaa. Niiden esineellisyys on jotenkin tunnelmallista.

*) Riitta Nieminen-Sundell & Mika Pantzar, Towards an Ecology of Goods. Symbiosis and Competition Between Material Household Commodities. Teoksessa Empathic Design. User Experience in Product Design. 2003.

Mummon kello

Miksi vanhat esineet kiehtovat niin monia? Miksi antiikkia kerätään? Miksi mummon kelloa ei saa heittää pois, vaikka se ei toimi?

Voi olla, että antiikkiesinein voi luoda kuvaa oman suvun vauraasta menneisyydestä, siis myös peritystä sivistyksestä, koska vauraat tuppasivat olemaan sivistyneempiä kuin köyhät. Se ei kuitenkaan ole ainoa selitys vanhain tavarain lumolle.

Käytetyllä esineellä on ollut aiempia käyttäjiä. Se on ollut osa jonkun toisen elämää. Mummon kello on ollut läsnä tapahtumissa, joista ei ole ehkä jäänyt mitään muita materiaalisia jälkiä. Siihen on liittynyt tapoja ja tottumuksia, jotka ovat olleet osa silloista elämäntapaa. Ehkä mummo piti kelloa vain pyhäisin, kun ei hoitanut karjaa, kantanut vettä tai paistanut piiraita. Ehkä kelloa on pidetty vain kylillä käytäessä. Mielikuvitus laukkaa.

Historialliset kellot ovat kaksinkertaisen jännittäviä, sillä paitsi että ne ovat "muinaisjäänteitä", ne ovat myös mitanneet juuri sitä aikaa, jota ei enää ole.

Paradoksaalista on, että samasta syystä kuin vanhoja tavaroita rakastetaan niitä voidaan myös inhota tai ainakin hylätä. Niitä on käyttänyt joku muu! Ne eivät ole uusia.