Olipa hauska nähdä blogin tilastosta, että lukijoita on riittänyt viime päivinä. Vaikuttaa myös siltä, että jotkut lukijat ovat viettäneet blogissa kauan aikaa, eli on luettu saman tien useita kirjoituksia. Kiitos teille.
Kunhan saan tämänpäiväiset tehtävät alta pois, pohdin hieman alkanutta 20-lukua.
Lukemisiin siis.
Otetaanpa blogi uudelleen käyttöön. Onhan tässä aikaa vierähtänyt sitten viime kirjoittaman, mutta sellaista se on. Ehkä tavoitan vielä jotkut teistä.
Kotiin linnoittautuminen koronaviruksen takia muuttaa katsantoa moniin arkisiin juttuihin. (Tartuntaa ei epäillä, mutta kotoilu on nyt kaikille hyödyllinen ratkaisu. Itse asiassa tämä on todella kivaa. Ikään kuin ikuinen lauantai-iltapäivä, paitsi hieman tuottavampi.)
Moniin kodin esineisiin (ja ihmisiin, jos sellaisia on) tulee paljon läheisempi suhde. Astiat pääsevät esille, koska kaikki ateriat syödään kotona, ja jääkaappia auotaan tämän tästä. Astianpesukoneella on tähtirooli! Se saattaa olla koti-ihmisen paras apulainen heti imurin ja pyykinpesukoneen jälkeen. Pyykkikone on kyllä ehdoton ykkönen, koska muut siivoustoimet vielä menisivät moottoritta, jos niikseen tulisi. Käsinpyykkääminen on aika raskas idea.
Vaan mitäpä olisi koronakaranteeni tai leppoisa sosiaalinen etäisyys ilman nettiä ja päätelaitetta? Miettikääs. Vain kirjat, maisema ikkunasta ja te. Miltä tuntuisi?
Joskus vaiheikkaan 90-luvun lopulla ostin Felipe Fernandez-Armeston tuhdin historiapaketin Millennium, toinen vuosituhat (1996). Muistan pitäneeni siitä. Viikko sitten päätin avata sen uudelleen. Kiinnostavaa, etten muista siitä paljoakaan - toisaalta ei ihme, sillä kirja ripottelee yksityiskohtaisen anekdootin toisensa perään. Meno on rikasta ja mehevää.
Olen nyt sivulla 52, joten paljon on vielä luettavaa. Tässä kuitenkin tähänastiset helmet:
s.43: "Jälkiviisaus on hyvin voimakkaasti valoa taittava linssi."
s.27: "Historia muistuttaa apinan laatimaa mosaiikkia."
Voisiko elämässä ottaa tavoitteekseen, että asuu kauniin oven takana? Niitä tuntuu riittävän Pinterestissä. Kuvia tunnelmallisista kirjastoista on vieläkin enemmän, ja niissä on toisinaan radikaaleja ratkaisuja. Joskus ovet ja kirjastot kohtaavat.
Helsingin Kalasatamaan ja Pasilaan rakennetaan pilvenpiirtäjiä. Tosin sitä sanaa ei jostain syystä käytetä, vaan puhutaan asuintorneista tai tornitaloista.
Oli nimitys mikä tahansa, talot mullistavat kaupungin ilmeen. Niistä tulee maamerkkejä, jotka ilmiantavat Helsingin läheisyyden ties kuinka etäälle. Kuinkahan kauas ne näkyvät? Eivät ne varmaan hohda niin hienosti kuin näissä Redin esittelykuvissa, mutta pimeällä taloissa on varmasti lumoa. Tuskin maltan odottaa.
Hetken suunnittelin asuvani tuolla itsekin. Mutta sitten luin asuntojen kolmesta erilaisesta vastikkeesta - en suunnittele enää. Pysyttelen matalammalla. Toki voin pyrkiä lainaamaan Majakkatalon ylimpään kerrokseen tulevaa saunaa!
Havahduin jokunen viikko sitten siihen, etten oleta muilla olevan aikaa. Tapaamisen alussa kysyn, kauanko siihen on varattu. Puhutaanko yleiskohdat vai syvennytäänkö myös? Syödäänkö samalla? Enää en sentään kävele keskustelukumppanin vieressä hänen mennessään seuraavaan tilaisuuteen, niin millenniumin aikoihin, silloin nousukaudella. - Hetkinen, itse asiassa olen tehnyt sitäkin.
Tämä on tietysti kokemuksen sanelemaa. Tällaista pidetään myös kohteliaana ja ammattitaitoisena. Osaan kunnioittaa niukkaa resurssia ja siihen liittyvää hallinnan tarvetta.
Kun sama aikataulutietoisuus iskee vapaalla, on kai syytä huoleen. Vai onko sittenkään? Kyseessä on sittenkin vain ajan merkki: näin on tapana tehdä, näin minun oletetaankin tekevän. Nykyään kaikkien asioiden kesto on arvioitu ennalta, myös tapaamiset ystävien kanssa. Vapaa-aikakin on mitoitettu, koko elämä kiristetty tiheämmäksi. Ei enää päämäärättömiä kahvilaistuntoja tai loputtomasti polveilevaa keskustelua.
Todella radikaalia on tavata ilman ajoitettua takarajaa. Miten olisi työpaja, joka kestää minkä kestää, esimerkiksi viikon?
Muutama vuosi sitten tein pienen haastattelututkimuksen ihmisistä, jotka olivat lähteneet korporaatioista ja pienemmistäkin firmoista yksinyrittäjiksi. Kaikkien viesti oli samansuuntainen: jossain vaiheessa sitä vaan haluaa tehdä työtä oman näkemyksen mukaan. Päättää itse. Kyse oli siis tekijöistä, jotka eivät olleet päässeet johtamaan mutta joilla oli johtamiseen tahtoa ja osaamista. He uskoivat asiaansa.
Ei mikään ihmeellinen löydös, enkä sen takia kirjoitakaan. Haastateltavia etsiessä sen sijaan tapahtui jotain, joka paljasti jotain asennemaailmasta. Yksi minulle haastateltavia vinkannut tarjosi nimenomaan sellaisia ihmisiä, jotka olivat saaneet potkut. Sitä en ollut pyytänyt. Olin pyytänyt yrittäjiksi ryhtyneitä.
Tulkitsin seikan niin, ettei joidenkuiden mielestä yrittäjiksi ryhdytä ellei ole pakko. Tai että hänen piireissään yrittäjäksi joudutaan, ei ryhdytä. Että itsenäisyys koittaa vasta, kun on pakko, ehkä epäonnistumisen jälkeen. Se ei ole ensisijainen valinta.
Olen edelleen aika hämmentynyt tällaisesta ajatuskaavasta. Onko iso yritys ja kuukausipalkka siis absoluuttisen hyvän piiri, jonka ulkopuolella olevia on syytä epäillä virheistä?
Ehkä ajat ovat nyt toiset. Ehkä start-up-huuma on tehnyt yksinyrittämisestä kunniallisempaa.
Meinasin sanoa, että joka kevät puiden vihreys tuntuu yhtä hienolta. Mutta se tuntuu itse asiassa joka vuosi entistä hienommalta. Iän myötä elämää ja sen merkkejä osaa arvostaa aiempaa syvemmin. Kun seuraa läheisten ikääntymistä tai oman kehon rappeutumista, kaikki kasvava, liikkeessä pysyvä ja kukoistava näyttää ihmeeltä. Että vielä kerran luonto ponnistaa talvea vastaan. Että taas saatiin lehdet kasvatettua ja kukat auki.
En yhtään ihmettele, että jotkut aiempien vuosituhantien jumaluudet liittyivät luontoon ja että vuodenaikoja juhlittiin. Keskikesä - se todella on upea. Ja talven pimeyden taittuminen todella ansaitsee huomiota. Muinaisiin juhliin pitäisi ehkä paneutua entistä tarkemmin ja lainata sieltä tapoja omaan ajanviettoon.
Tulihan taas todistettua, ettei kaupunkikeskustan ilma ole puhdasta. Pesin nimittäin parvekekalusteen. Vuodessa oli penkin pintaan kertynyt sakea musta pöly, joka oli tiukasti kiinni puun syissä. Parvekkeen lattian ritilälaatat ovat varmaan aika toivoton siivouskohde, joten teen ne myöhemmin ja pienissä erissä. Ikkunat, niitä en edes ajattele vielä.
Tämä on kuitenkin pieni hinta kaupungin palveluista ja talomaisemasta. Mikä on ihmisen asuessa, kun kaikki on kävelymatkan päässä. Eikä mihinkään menoon kulu kymmeniä minuutteja, niin kuin Helsingissä.
Nyt on tullut julkaisu, joka osuu entisen työelämäni ytimeen. Ja tämän blogin myös. Tutkimus ihmisten esinesuhteista ja niiden muutoksesta. Tämän enempää en osaa sanoa ennen kuin ehdin vilkaista, mitä tutkimus sisältää. On siinä kuitenkin Oskarin laatuleima.
Olen esinetutkija, jota kiinnostaa bittien ja atomien kohtaaminen.
Viimeisimmät kommentit