Muutama vuosi sitten tein pienen haastattelututkimuksen ihmisistä, jotka olivat lähteneet korporaatioista ja pienemmistäkin firmoista yksinyrittäjiksi. Kaikkien viesti oli samansuuntainen: jossain vaiheessa sitä vaan haluaa tehdä työtä oman näkemyksen mukaan. Päättää itse. Kyse oli siis tekijöistä, jotka eivät olleet päässeet johtamaan mutta joilla oli johtamiseen tahtoa ja osaamista. He uskoivat asiaansa.
Ei mikään ihmeellinen löydös, enkä sen takia kirjoitakaan. Haastateltavia etsiessä sen sijaan tapahtui jotain, joka paljasti jotain asennemaailmasta. Yksi minulle haastateltavia vinkannut tarjosi nimenomaan sellaisia ihmisiä, jotka olivat saaneet potkut. Sitä en ollut pyytänyt. Olin pyytänyt yrittäjiksi ryhtyneitä.
Tulkitsin seikan niin, ettei joidenkuiden mielestä yrittäjiksi ryhdytä ellei ole pakko. Tai että hänen piireissään yrittäjäksi joudutaan, ei ryhdytä. Että itsenäisyys koittaa vasta, kun on pakko, ehkä epäonnistumisen jälkeen. Se ei ole ensisijainen valinta.
Olen edelleen aika hämmentynyt tällaisesta ajatuskaavasta. Onko iso yritys ja kuukausipalkka siis absoluuttisen hyvän piiri, jonka ulkopuolella olevia on syytä epäillä virheistä?
Ehkä ajat ovat nyt toiset. Ehkä start-up-huuma on tehnyt yksinyrittämisestä kunniallisempaa.
Viimeisimmät kommentit