Esinetarinoita

Aikataulutettu kaikki

Havahduin jokunen viikko sitten siihen, etten oleta muilla olevan aikaa. Tapaamisen alussa kysyn, kauanko siihen on varattu. Puhutaanko yleiskohdat vai syvennytäänkö myös? Syödäänkö samalla? Enää en sentään kävele keskustelukumppanin vieressä hänen mennessään seuraavaan tilaisuuteen, niin millenniumin aikoihin, silloin nousukaudella. - Hetkinen, itse asiassa olen tehnyt sitäkin.

Tämä on tietysti kokemuksen sanelemaa. Tällaista pidetään myös kohteliaana ja ammattitaitoisena. Osaan kunnioittaa niukkaa resurssia ja siihen liittyvää hallinnan tarvetta.

Kun sama aikataulutietoisuus iskee vapaalla, on kai syytä huoleen. Vai onko sittenkään? Kyseessä on sittenkin vain ajan merkki: näin on tapana tehdä, näin minun oletetaankin tekevän. Nykyään kaikkien asioiden kesto on arvioitu ennalta, myös tapaamiset ystävien kanssa. Vapaa-aikakin on mitoitettu, koko elämä kiristetty tiheämmäksi. Ei enää päämäärättömiä kahvilaistuntoja tai loputtomasti polveilevaa keskustelua.

Todella radikaalia on tavata ilman ajoitettua takarajaa. Miten olisi työpaja, joka kestää minkä kestää, esimerkiksi viikon?

Työpariajatus

Onkohan kukaan koskaan hakenut töitä työparina? Rekrythän tuntuvat useimmiten koskevan yksilöitä. Paikkoja avataan useimmiten yksitellen, ja hakijat testataan yksilöinä psykologisesti, ei niinkään ryhmän jäseninä vuorovaikutuksen näkökulmasta. Hyvin yhteen tekevä kaksikko kuitenkin saattaisi olla todella arvokas löytö.

Assistenttien tiedän toisinaan seuraavan pomoaan, eli kun palkataan johtaja, mukana tulee assari. Samalla lailla voisi ajatella toimittavan muissakin tehtäväpareissa. Kerran yksi pomo toivoi saavansa viedä tiimin avainhenkilöt mukanaan, mutta se kyllä estettiin. Kai sellaista silti tapahtuu.

Omassa työhistoriassani on parikin vaihetta, jossa olen löytänyt mainion työmoodin omaa osaamistani täydentävän tyypin kanssa. Joskus kyseessä on ollut temperamentiltaan samantapainen ihminen, mutta erityisen hyvän yhteistyön sain aikaan täysin vastakkaisen persoonan kanssa. Tällainen sujuminen tekee työstä ilon, ja se kyllä näkyy tuloksissakin, niin määrässä kuin laadussa.

 

Voimallisen otteen puolesta

Viime päivinä on tullut muutamaan otteeseen juteltua kavereiden kanssa tekemisen intensiteetistä. Tuntuu vaihtelevan kovasti: joillain on laimea ote elämään, jotkut paahtavat suurin tuntein. Siltä väliltä on väkeä sitäkin enemmän. Kaikki sallittakoon. Silti on rasittavaa päätyä työpajaan, jonka fasilitoijilla tuntuu olevan tavoitteenaan pitää työtapa mahdollisimman pienenä ja kontrolloituna. Ikään kuin tehtäisiin kuiskaamalla. Pidetään mieto hymy huulilla, kun artikuloidaan yliharkittuja lauseita. Muovia, sanon minä. Tai beessiä.

Tämän kautta tuli mieleen Björkin biisi Violently happy. Nimessä on jotain erinomaisen osuvaa. Itse biisi on yllättävän kontrolloitu tekstiin verrattuna. Tai ehkä juuri siksi. 

Pieni muistiinmerkintä

Oli ilo viettää tänään ajattomat kaksi tuntia kahvilassa. Ei kiirettä mihinkään, vain täydellinen heittäytyminen hetkeen. Samalla bongasin yhden nobelistin, kaksi entistä ministeriä ja lukuisia japanilaisia turisteja. Päähuomioni oli kuitenkin omissa ajatuksissani, joita en koko viikkoon ehtinyt jäsennellä. Tietysti esiin nousivat tavanomaiset olenko muistanut keskittyä olennaiseen ja mikä on elämän tarkoitus. Manasin samalla teen, joka oli niin laihaa että sitä oli pakko sokeroida. En suunnitellut kirjoittavani blogia, mutta toisinaan on hyvä palata vanhoihin tapoihin.

Konsepti

Tästä tulee lähiaikoina hieman enemmän tietoa. Tässä etiäinen.

Puhetta hifistelystä

En ole ehtinyt katsoa Olivian juttua, johon minua taannoin haastateltiin, joten on oikein mainiota, että sitä luettiin ääneen radiossa. Ja että ohjelman voi kuunnella jälkikäteen.

Tämä on muuten blogini kuudessadas posti.

 

Lontoo

Tällaisia vuorovaikutteisia kaupunkikuvia ja ääniä saisi olla muistakin kaupungeista. Tässä kuitenkin Lontoon sen korkeimman rakennuksen huipulta nähtynä ja kuultuna. Arvostan mustarastaan läsnäoloa, vaikkei se tuolla korkeudella ehkä kuuluisikaan.

Viikon 49 esine

Kikkailen hieman, koska en halua kirjoittaa pakkasen vaatimista toppavaatteista ja muusta sääajankohtaisesta. Viikon esine on virke, joka ei tietenkään oikeasti ole esine. Se on kuitenkin ajattelumme kohde, siis objekti, siis kierolla tavalla esine.

Kertokaa mitä tämä tarkoittaa?

"Maaseudun maankäytön tulee olla johdonmukaista ja edistettävien käytäntöjen ajantasaisia mahdollistaen uusimpien teknologioiden ja maaseudun erityisluonteen huomioon ottavien ratkaisujen edistämisen, jotka ovat erilaisia kuin keskuksissa." Maaseutupoliittinen toimenpideohjelma 2012-2015 (2012)

 

Viikon 42 esine

Esine on toki sanakirjoissa määritelty materiaaliseksi, mutta tekisi mieli nostaa esiin tämänaamuinen aineettomien elementtien konflikti. Odottelin bussia Kampin terminaalissa, ja väki parveili harmaissaan sateenvarjot käsissä Otaniemeen vievien bussien porteilla. Sateenvarjot valuivat vettä, ja katseet pysyivät irti muista. Kauppakeskuksen radio kuitenkin pauhasi Elviksen Wonderful World-biisiä. Oikein epäsopivaa.

Olkoon tämä viikko omistettu epäsopiville yhdistelmille, sillä niistä saa kuitenkin virtaa.

Viikon 30 esine

Sateenvarjolle olisi ollut edelleen käyttöä, mutta keskitytäänpä lämpömittariin. Sitä on vahdattu joka aamu, kun on ollut niin harmaata. Sateesta huolimatta lämpöä on kuitenkin riittänyt ihan sopivasti, parikymmentä astetta. Se riittää, kun en pidä helteestä. Onneksi en ollut kahtena aiempana kesänä juurikaan Suomessa :)

Ja kas, viikkonumerokin osoittaa vuoden vierähtäneen reippaasti puolenvälin yli. Se on talvi kohta!