Esinetarinoita

Kevätsiivoa

Tulihan taas todistettua, ettei kaupunkikeskustan ilma ole puhdasta. Pesin nimittäin parvekekalusteen. Vuodessa oli penkin pintaan kertynyt sakea musta pöly, joka oli tiukasti kiinni puun syissä. Parvekkeen lattian ritilälaatat ovat varmaan aika toivoton siivouskohde, joten teen ne myöhemmin ja pienissä erissä. Ikkunat, niitä en edes ajattele vielä.

Tämä on kuitenkin pieni hinta kaupungin palveluista ja talomaisemasta. Mikä on ihmisen asuessa, kun kaikki on kävelymatkan päässä. Eikä mihinkään menoon kulu kymmeniä minuutteja, niin kuin Helsingissä.

 

Pieni muistiinmerkintä

Oli ilo viettää tänään ajattomat kaksi tuntia kahvilassa. Ei kiirettä mihinkään, vain täydellinen heittäytyminen hetkeen. Samalla bongasin yhden nobelistin, kaksi entistä ministeriä ja lukuisia japanilaisia turisteja. Päähuomioni oli kuitenkin omissa ajatuksissani, joita en koko viikkoon ehtinyt jäsennellä. Tietysti esiin nousivat tavanomaiset olenko muistanut keskittyä olennaiseen ja mikä on elämän tarkoitus. Manasin samalla teen, joka oli niin laihaa että sitä oli pakko sokeroida. En suunnitellut kirjoittavani blogia, mutta toisinaan on hyvä palata vanhoihin tapoihin.

Elämisen rakenteista

Onpas tässä huikeita ideoita tulevaisuuden kaupunkiin. Ensin tuntuu ihan scifiltä vaan ei ole. BBC tulevaisuuden kaupungista.

Ruotsalainen kaupunkikoti

Valkoinen väri tuntuu myyvän Ruotsissa. Moderni selkeys myös.

Uusi pyhä lehmä

Ennen kuin edes aloitan, lienee hyvä todeta, etten ole autoilija. Minulla on polkupyörä, mutta useimmiten kävelen tai käytän bussia.

Näittekö tätä pikku-uutista polkupyörän ja pysäköidyn pakettiauton yhteentörmäyksestä? Facebookissa uutinen sai raivokkaita kommentteja, ja kanssakommentoijia kategorisoitiin railakkaasti heidän taustoista mitään tietämättä. En osallistunut keskusteluun muutamaa tykkäystä lukuunottamatta, mutta laitanpa tähän pari havaintoa.

Pyöräilystä on tullut niin poliittisesti korrekti asia, ettei huonostikaan käyttäytyvistä pyöräilijöistä saa sanoa poikkipuolista sanaa. Se olisi autojen puolustamista. Siis autojen, ei kävelijöiden. Tämä on mielenkiintoinen lipsahdus, eikö?

Pyöräily sinänsä ei minuakaan haittaa, tietenkään, sen sijaan minua kyllä haittaa se, että kävelijöiden ja pyöräilijöiden tulisi käyttää samoja kapeita väyliä muun muassa uutisen tapahtumapaikalla Lauttasaaressa. Nopea pyörä, kiva lycra-asu ja alamäki tuntuu olevan vastustamaton yhdistelmä monelle mieskuntoilijalle. Vauhtia on yhtä paljon kuin autoilla. Silti he ajavat jalankulkijoiden seassa. Siellä heidän kai sääntöjen mukaan kuuluukin ajaa, mutta eivätkö Länsiväylän vähemmän kävellyt kevyen liikenteen väylät sopisi paremmin mamilien ajotyyllin?

Odotan kauhulla sitä hetkeä, kun unohdan katsoa sivulleni ja taakseni ennen kävelykurssin muuttamista. Viimeeksi maanantaina takaani sujahti täysin äänetön fillaristi juuri, kun olin ajatellut astua askeleen taemmas bussipysäkillä. Olisiko syytä alkaa käyttää pyöräilykypärää kävellessä? Sillä saattaisi välttää kallovamman sitten, kun miltei väistämätön yhteentörmäys tapahtuu. Lienee myös syytä muuttaa pois pahimman ruuhkaväylän ääreltä ennen kuin vanhenee hitaasti reagoivaksi ja haurasluiseksi.

Hassuinta tässä kuitenkin on se, että pyhiä peltilehmiä ideologisesti vastustavista pyöräilijöistä on tullut juuri samanlaisia kuin raivokkaimmat autoilun puolustajat. Samalla pyöräily nähdään vain ja ainoastaan suhteessa autoiluun, ja jalankulkijat jäävät asetelmassa näkymättömiin, vaikka heidän osansa on kyllä nykytilanteessa vähintään yhtä huono kuin fillaristien. Johtuisiko jalankulkijoiden demografiasta? Ja himopyöräilijöiden demografiasta? Lapsien ja vanhusten ääni - kenties naistenkaan - ei tässä enää kuulu, kun eri liikkumisvälineisiinsä identifioituneet alfaurokset mättävät toisiaan.

Ainoa hauska puoli tässä on se, että nykykeskustelusta tulee hassunnäköistä ajan kanssa. "Miten ne nyt noin fanaattisesti..."

Modernin kaupungin juuri

Jos haluaa ymmärtää, miksi 1950-luvun jälkeinen Helsinki näyttää miltä näyttää, voi vilkaista näitä Le Corbusierin arkkitehtuuria kuvaavia otoksia.

Helsinki

Eilen oli Helsingin keskustassa kuhinaa. Vakikaupoissani oli suorastaan ruuhkaa, mutta bussit ne vasta tukossa olivatkin. Ihmiset heiluivat jarrutusten ja kiihdytysten mukana kuin levämatto meressä, vailla penkkien tukea. Kun kuitenkin tsemppasimme perille Kamppiin valituksitta ja ennen kaikkea vahingoitta, kuljettaja kääntyi hihkaisemaan: "Paljon kiitoksia, ihmiset!"

Tammikuinen lamaannus on selvästikin ohi, ja sakeasta lumisateesta huolimatta ihmiset liikkuvat ulkona. Eikä siinä mitään, Helsinki on matkan väärti. Keskusta on jumalattoman kaunis ja usein on ilmaantunut jotain uutta näkemisen arvoista. Toisinaan on suoranaisia Vuosikymmenen Tapahtumia, kuten nyt vaikka Leena Luostarisen maalausten näyttely Taidehallissa. Jos eivät taide ja katuvilinä jaksa kiinnostaa, aina voi sopia tapaamisen ystävän kanssa suosikkikahvilaansa. Itse pääsin yllättämään kymmeniä vuosia Helsingissä asuneen ihmisen parilla hänelle uudella taukokohteella. Mietin jo ohjelmaa ensi lauantaille. Kenelle suunnittelisin seuraavan lauantain?

Lontoo

Tällaisia vuorovaikutteisia kaupunkikuvia ja ääniä saisi olla muistakin kaupungeista. Tässä kuitenkin Lontoon sen korkeimman rakennuksen huipulta nähtynä ja kuultuna. Arvostan mustarastaan läsnäoloa, vaikkei se tuolla korkeudella ehkä kuuluisikaan.

Viikon 42 esine

Esine on toki sanakirjoissa määritelty materiaaliseksi, mutta tekisi mieli nostaa esiin tämänaamuinen aineettomien elementtien konflikti. Odottelin bussia Kampin terminaalissa, ja väki parveili harmaissaan sateenvarjot käsissä Otaniemeen vievien bussien porteilla. Sateenvarjot valuivat vettä, ja katseet pysyivät irti muista. Kauppakeskuksen radio kuitenkin pauhasi Elviksen Wonderful World-biisiä. Oikein epäsopivaa.

Olkoon tämä viikko omistettu epäsopiville yhdistelmille, sillä niistä saa kuitenkin virtaa.

Täyttä roskaa

Ai että tykkään briteistä. Nyt ne tekevät jätemateriaalitalon. Vieläpä Brightoniin.