Esinetarinoita

Fenix

Olen blogannut yli yksitoista vuotta. 2006 oli vedenjakaja: digi iski läpi omaan vapaa-aikaani. Blogasin niin töissä kuin vapaalla. 2007 osuuttaan alkoi kasvattaa Facebook. Niin digimedian luominen väheni mutta keskusteleva sometus lisääntyi. Aluksi FB todellakin keskusteli - uutisten jakaminen oli toissijaista, eikä mainostulvaa ollut.

Nykyään kaikki tapahtuu FB:ssä. Jos itse alkaisin julkaista jotain uutta teemaa, tekisin varmaankin blogin sijaan sivun Faceen. Sinnehän blogitekstit kuitenkin pitäisi laittaa, jotta niitä luettaisiin. Tosin uudet alustat ovat vallanneet alaa, pitkälti tietämättäni, sillä ihan kaikkiin paikkoihin ei aika riitä. En koe että juuri minun olisi tiedettävä sometrendit. Paikoitellen pelkkä Facekin on alkanut tuntua raskaalta ja muotoonsa juuttuneelta.

Itse asiassa mielenkiintoni on virittynyt uudelleen pidempiin teksteihin ja hitaampaan ajankäyttöön. Olen myös ajatellut sometonta vuotta. Kokonainen vuosi paperin varassa, sanomalehtiä kirjoja muistiinpanoja, mitä näitä nyt on. Blogikausi voisi alkaa uudelleen sen seurauksena. Voisihan tuona vuonna olla sallittua tehdä yksi punnittu blogiteksti kerran viikossa. Vaikka hieman pidempi. Nimeksi Fenix.

 

 

Yli 11 vuotta

Joskus ajattelin juhlistavani Esinetarinoiden kymmenvuotisjuhlaa. Mutta sepä menikin ohi aivan huomaamatta jo reilu vuosi sitten. Jonkunlaisen katsauksen menneeseen voisi tehdä, kun on sopiva hetki.

Samat naamat

Blogi on ollut hiljainen, eikä se millään tapaa ole myöskään heijastellut uutta työtäni aluekehittämisessä ja hallinnossa. Mutta nyt.

Eräässä lounaspöydässä viikon aikana kohtasin ihmisiä, jotka puhuivat maakuntauudistuksesta. Tiedättehän, sotenkin sisältävä soppa, joka on asiantuntijoiden mukaan suurin muutos Suomen hallinnossa sataan vuoteen. Kaikki mullistetaan. Syntyy uusi hallinnon kerros, ja tulee paljonpuhuttua valinnanvapautta. Maakuntien kasvua, kehittämistä ja työllisyyttä koskevat lait ovat paraikaa työn alla, siksi kuhina on melkoinen.

Siinä lounaalla sivuttiin sitten uudistuksen valmistelua, ja totesin ettei mikään muutu, jos ihmiset eivät vaihdu. Vastapäätä istunut pitkän linjan maakunnallinen edunvalvoja sanoi, etteivät ne tietenkään vaihdu, samoja ovat kuin ennenkin. Ja että se on hyvä asia, koska mistäs sitä osaamista muuten saataisiin. Ei sitä muilla ole.

Ookei. Eli Suomessa on pulaa hallinnon osaamisesta. Ja että uuden maakuntahallinnon vaatima osaaminen on identtinen nykyisen maakuntahallinnon vaatiman osaamisen kanssa. Tulee muutama laki ja organisaatiokaavioita, mutta muuten ollaan kuin ennenkin.

Mitähän tähän nyt laittaisi. Ehkä on parempi, etten laita mitään.

Terminologiaa

Teeveestä ohimennen keskiviikkoiltana kuultua: ajan pätkäisyys. Ihan vaan talteen.

Työpariajatus

Onkohan kukaan koskaan hakenut töitä työparina? Rekrythän tuntuvat useimmiten koskevan yksilöitä. Paikkoja avataan useimmiten yksitellen, ja hakijat testataan yksilöinä psykologisesti, ei niinkään ryhmän jäseninä vuorovaikutuksen näkökulmasta. Hyvin yhteen tekevä kaksikko kuitenkin saattaisi olla todella arvokas löytö.

Assistenttien tiedän toisinaan seuraavan pomoaan, eli kun palkataan johtaja, mukana tulee assari. Samalla lailla voisi ajatella toimittavan muissakin tehtäväpareissa. Kerran yksi pomo toivoi saavansa viedä tiimin avainhenkilöt mukanaan, mutta se kyllä estettiin. Kai sellaista silti tapahtuu.

Omassa työhistoriassani on parikin vaihetta, jossa olen löytänyt mainion työmoodin omaa osaamistani täydentävän tyypin kanssa. Joskus kyseessä on ollut temperamentiltaan samantapainen ihminen, mutta erityisen hyvän yhteistyön sain aikaan täysin vastakkaisen persoonan kanssa. Tällainen sujuminen tekee työstä ilon, ja se kyllä näkyy tuloksissakin, niin määrässä kuin laadussa.

 

Lukutuoli

Kun nyt kerran tuoleista tuli puhe, niin tässä mallikas kappale. Voisi siinä olla lukemattakin, katsella ulos ikkunasta.

Entisen äärellä

Ajattelin entisöidä tuoleja. Edellisestä vanhain puuesineiden korjausprojektista on jo kutakuinkin kaksikymmentä vuotta. (Tämä on itse asiassa järkyttävä ajatus.) Se meni hyvin - kaksikymmenluvun ovista tuli hienot. Nyt vuorossa olisivat pelkistetyt Askon puutuolit. Tosin en ole varma, sopiiko tällainen hanke toimistoniskalle. Pahenee vain epäkkäiden jännitys, ehkä. 

Toisaalta jokin taitoprojekti tekee hyvää aivoille. Voi irrottautua työmietteistä, joita näinä aikoina riittää. Tiedättehän, sote ja sen sellainen. Tietokone vaihtuisi puhdistusvälineisiin ja maalitölkkiin. Puukittiäkin saattaisi tarvita. Pääsisi vanhan elämäntavan äärelle ihan tuosta vain, pienelle aikamatkalle niille vuosikymmenille, jolloin tuotanto oli kotimaassa ja keittiöissä soi vaimea transistoriradio. Tuolit ovat vielä niin pieniä, ettei hommaan menisi loputtomasti aikaa.

Niin, mihinkään ei nykyään saisi mennä aikaa. Katsoin tänään Viipurin asukkaista kertovan dokumentin. Oli kotirokkiklubia ja ränsistyneitä taloja ja hassusti vinksahtaneet häät meren äärellä. Silmiinpistävintä dokumentissa oli tempo: sellainen vanhan ajan tunnelma, jonka liitän aikaan ennen huomiotaloutta ja tietoverkkoja. Aikaa annettiin ystäville ja perheelle. Muistan aikoja, jolloin kaverille mentiin kylään sopimatta siitä viikkoja aiemmin. Teekupponen riitti tarjoiluiksi, ja näennäinen toimettomuus tarkoitti rikkaita ajatusjuoksuja.

Olen aiemmin siekailematta romantisoinut hidasta arkea, ja nytkin tahtoo mennä nostalgisoinniksi. Luulen kuitenkin, ettei kokopäiväinen bohemia sovi minulle, vaan haluan tuloksia, ja niihin tarvitaan aikatauluja. Mutta ei sovi jatkuva kiirekään, se on totta vie havaittu. Siitä ehkä joskus toiste. Pitää pikemmin olla vaihtelua, vuoroin puutuoleja ja digitaalista ajanhallintaa. Mutta puutuolit ovat olleet vähemmistössä viimeiset kaksikymmentä vuotta. Olkoon 2017 siis entisöinnin vuosi.

Sikli laatikosta ja työmaavalo päälle! 

Lukulistat ja todellisuus

Kiinnostavaa, miten kouluja mielellään käynyt väki jatkaa töissäkin nimenomaan kirjojen lukemista. Lukulistat ovat avain todellisuuteen. Itse taidan olla empiristi. Ihmisten parissa saa tietoa siitä, mitä tapahtuu ja miten tapahtumat koetaan. Median sirpaleista voi koota tarinaa. Tulevaisuutta voi myös kuvitella ja tehdä. Itse.

Luen ennemmin historiaa kuin hypepokkareita ennakoinnin muotiteemoista. Niiden perusidean saa helposti selville keskusteluissa. Visionääristen tulevaisuuskirjojen suurin ongelma on kuitenkin se, että ne esittävät useimmiten vain vision. Tai tarkemmin: ongelma on se, että jotkut ottavat tuon vision henkilökohtaiselle lobbausagendalleen koko totuutena ja alkavat uskoa ja varautua vain siihen.

Ajatellaan nyt vaikka työn tulevaisuutta. Iso osa seuraamastani somekeskustelusta käsittelee tietoteknisesti rakentuneen asiantuntijatyön mahdollisuuksia eli verkottunutta, luovaa kehittämistyötä. Työn tulevaisuutta ajatellaan usein vain kehitystehtävien vaatiman tietävän ja vapaan toimenkuvan kautta. Iso osa arkisesta työstä on kuitenkin jotain muuta. Ja tulee olemaan jonkin aikaa, vaikka robotteja pian pukkaisikin. Kuka ajattelisi näitä töitä? Missä ovat kirjat elämysten ja palveluiden tekemisestä?

Sekä-että-ajattelun puolesta.

1900-luvun design

Joskus kannattaa katsoa kirjahyllyään hieman tarkemmin. Ostin Woodhamin designhistorian jo 2002, mutten lukenut sitä. Jospa nyt ehtisi.

Voimallisen otteen puolesta

Viime päivinä on tullut muutamaan otteeseen juteltua kavereiden kanssa tekemisen intensiteetistä. Tuntuu vaihtelevan kovasti: joillain on laimea ote elämään, jotkut paahtavat suurin tuntein. Siltä väliltä on väkeä sitäkin enemmän. Kaikki sallittakoon. Silti on rasittavaa päätyä työpajaan, jonka fasilitoijilla tuntuu olevan tavoitteenaan pitää työtapa mahdollisimman pienenä ja kontrolloituna. Ikään kuin tehtäisiin kuiskaamalla. Pidetään mieto hymy huulilla, kun artikuloidaan yliharkittuja lauseita. Muovia, sanon minä. Tai beessiä.

Tämän kautta tuli mieleen Björkin biisi Violently happy. Nimessä on jotain erinomaisen osuvaa. Itse biisi on yllättävän kontrolloitu tekstiin verrattuna. Tai ehkä juuri siksi.