Esinetarinoita

Helsinki

Eilen oli Helsingin keskustassa kuhinaa. Vakikaupoissani oli suorastaan ruuhkaa, mutta bussit ne vasta tukossa olivatkin. Ihmiset heiluivat jarrutusten ja kiihdytysten mukana kuin levämatto meressä, vailla penkkien tukea. Kun kuitenkin tsemppasimme perille Kamppiin valituksitta ja ennen kaikkea vahingoitta, kuljettaja kääntyi hihkaisemaan: "Paljon kiitoksia, ihmiset!"

Tammikuinen lamaannus on selvästikin ohi, ja sakeasta lumisateesta huolimatta ihmiset liikkuvat ulkona. Eikä siinä mitään, Helsinki on matkan väärti. Keskusta on jumalattoman kaunis ja usein on ilmaantunut jotain uutta näkemisen arvoista. Toisinaan on suoranaisia Vuosikymmenen Tapahtumia, kuten nyt vaikka Leena Luostarisen maalausten näyttely Taidehallissa. Jos eivät taide ja katuvilinä jaksa kiinnostaa, aina voi sopia tapaamisen ystävän kanssa suosikkikahvilaansa. Itse pääsin yllättämään kymmeniä vuosia Helsingissä asuneen ihmisen parilla hänelle uudella taukokohteella. Mietin jo ohjelmaa ensi lauantaille. Kenelle suunnittelisin seuraavan lauantain?

Kuvia veistospenkistä

Mainitsin edellä Erwin Schatzmannin tekemän hyötyveistoksen eli penkin, joka on fantastinen kokoelma eläin- ja ihmishahmoja. Tässä itseottamani kuvat:

Mauri Kunnasta kerrassaan, sanoisin.

Ikkunaluukkuja ja lohikäärmeitä

Pikainen Zurichin visiitti osoitti, että paikallisiin talonrakennusperinteisiin on kuulunut koristeellinen puunkäyttö. Värikkäiden ikkunaluukkujen lisäksi on kuviomaalattuja räystäiden alapintoja, laudoitettuja seiniä ja jopa paanukattoja. Toki kivitalot ovat enemmistö, mutta puiset ikkunaluukut on niissäkin.

Hauskimpia puutekeleitä on kuitenkin ollut Winterthurissa kirkonpihalla nähty eläinhahmoinen hyötyveistos. Yhdestä puunrungosta veistetyssä penkissä on koiranpäitä, ihmiskasvoja, lohikäärmeitä, kaikki iloisin värein maalattuja. Onkohan penkin tehnyt Erwin Schatzmann nähnyt Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalan hahmoja ja taloja? Vai toisinpäin? Toisaalta keskiaikaisenoloiset puuveistokset siirtävät satunnaisen kaupunkikulkijan jonkinlaiseen paikantumattomaan antimoderniin Hobittilaan.

Kuvia en tähän hätään saa tänne, koska en ole keksinyt, kuinka uusi tietokone juttelisi hieman vanhaksi käyneen Nokiapuhelimen kanssa. Bluukkayhteys ei vaan toimi. Laitan siis linkkejä muiden ottamiin kuviin Zurichin ja Winterthurin taloista. Veistoksellinen puupenkkikin verkosta löytyi.

Erwin Schatzmannin haastattelun saksaa osaavat voivat kuunnella ja muut katsella kolmisenkymmentä kuvaa hänen teoksistaan DRS3:n ohjelmasivulta. Sain käsiini myös lehtileikkeen vuodelta 2008, jolloin puupenkki asetettiin paikalleen. Jutussa kerrotaan, että penkki on teetetty kuolleen elämänkumppanin muistoksi. Aika virkeä muisto! 

 

 

Sähköisiä ääniä 1950-luvulta

Törmäsin mielenkiintoiseen uutiseen englantilaisesta sähköisen musiikin uranuurtajasta. Daphne Oram  halusi muuttaa kuvat ääneksi, joten hän kehitti laitteen nimeltä Oramics. Uutinen antaa ymmärtää, että laite olisi päässyt unohtumaan musiikki- ja teknologiahistorioitsijoilta. Vasta nyt se on viety Lontoon Science Museumiin. Verkosta löytyy kyllä merkkejä kiinnostuksesta.

Olisikohan mitenkään mahdollista, että elokuvan Sans Soleil ohjaaja Chris Marker olisi saanut sen näppeihinsä? Voisin vannoa, että juuri tuollaisia soundeja on elokuvan ääniraidassa.

Päivän esine: maalausteline

Ostin tänään uuden maalaustelineen, sellaisen tukevan, joka ei kaadu tuulessa (varsinkaan kun en vie sitä ulos :) ). Nyt voin jatkaa kuvitelmia siitä, että osaan maalata ja ennen kaikkea siitä, että muka maalaisin säännöllisesti.

Maalaaminen on selvästikin jokin menneisyyden aave, koska en saa sitä nivellettyä arkeen. Minä siis luulen haluavani maalata, mutta tosiasiassa saan siitä suorituspaineita enkä saa aloitettua.

Tiellä itsetuntemukseen ;)

 

Hintashokki

Marssin tänään kotikorttelissa sijaitsevaan kehystysliikkeeseen maalaus mukanani. Ei muuta kuin suoraan asiaan eli kehystä valitsemaan, kun kauppa kerrankin oli auki! Auki oli myös suuni, kun hinta kävi ilmi. 

Mitäs luulisitte, mitä maksaa keskikokoista pienemmän maalauksen kehystys? 

Se olisi maksanut 379 euroa, jossen olisi peruuttanut tilausta saman tien. Liikkeen puolustukseksi on sanottava, että he tekevät käsityötä, siis itse tekevät ne kehykset alusta loppuun kultauksineen kaikkineen. Noin saadaan toki oivallinen kehys arvotaululle, mutta kertokaa ihmeessä, missä kannattaa kehystyttää harrastajamaalarin tekeleitä!

Henkilökohtainen maku on poliittista

Toki kaikki tieto on paikallista, siis syntynyt jossain erityisessä tilanteessa. Toki taidekin syntyy johonkin aikaan ja paikkaan ja siten edustaa (tai kritisoi :-) niitä arvoja. Toki pitää mennä kohti uutta. Silti minun on hankala ymmärtää seuraavanlaisia reaktioita:

Olin taannoin Oslon kansallismuseossa erään akateemisen erittäin tiedostavan britin kanssa. Satuimme minun mielestäni hurmaavan kirjastohuonetta esittävän maalauksen kohdalle. Ilmaisin ihastukseni. Britti nyrpisti. Kyseessä oli porvarillinen tekele, joka oli so typical.

Maalauksen kirjastohuone on selvästi porvariskodista, jossa ei näy ihmisiä, vain esineitä. Se on nimenomaan yksityinen paikka, johon on koottu porvarillista vaurautta ja johon muilla ei ole pääsyä. Kuvan tehnyt taiteilija oli nainen, joka pitäytyi tällaisessa pienessä aiheessa kodin piirissä.

Juuri näistä tai kenties muistakin syistä tästä maalauksesta ei olisi tullut pitää.

Olen samaa mieltä brittiystäväni kanssa siitä, että esineisiin ja käytäntöihin on pakattu mukaan arvoja ja tällaisistä salamatkustajista tulee olla tietoinen. En kuitenkaan heittäisi taidetta menemään siksi, että se edustaa vanhoja tai muutoin epätoivottuja arvoja. Mielestäni voin yhtäaikaa olla tietoinen kuvan ideologisista kytkennöistä ja silti pitää siitä. En ylipäätään ole mieltynyt äkkivääriin tulkintoihin toisten tekemisten oikeudesta ja vääryydestä.

Oslossa näkemämme taulun maalasi Harriet Backer vuonna 1902. Hänen maalauksiaan voi katsella myös verkossa - tässä linkki nimenomaiseen työhön, joskin kuva näyttää jotenkin väärältä eikä pelkästään epätarkkuutensa takia. Ostin itse maalausta esittävän kortin, jossa värit ovat paljon syvemmät. Verkossa oleva kuva on ylivalottuneen oloinen. Älkää siis tuomitko Backeria ihan heti :-)

Esineet ei, tarinat kyllä

Olen harkinnut non-sense blogia, jossa olisi täysin irrallisia mielikuvia eikä mitään kvasiyhteiskunnallisia kytkentöjä. Nimenä pelkkä Tarinoita.

Kineettinen tuulahdus 1960-luvulta

Ateneumin taidemuseon näyttelyssä Onko kanto taidetta? oli paljon miellyttäviä elämyksiä mutta yksi esine oli ylitse muiden. Ismo Kajanderin ja Otto Donnerin kineettinen veistos (jonka nimeä emme tietenkään kirjoittaneet ylös) piti ääntä tavalla, jota oli pakko kuunnella pariin eri otteeseen. Äänen tuotantoa oli mukava katsella - teoksessa erilaiset romut kohtaavat toisensa.

Näyttelyn esittelemässä 1950- ja 1960-lukujen taiteessa oli ylipäätään sellaista raikkautta ja löytämisen iloa, jota soisi ilmenevän enemmän nykyäänkin. Mieleen nousivat myös hyvät muistot lukion kuvaamataidon opettajan Liisa Pellonpään pitämistä tunneista, joilla inspiroiduttiin ja tehtiin ja haaveiltiin taiteilijan urasta.

Yhdistämisen taito

Mitä yhteistä on muodilla ja ruoalla?

Molemmat ovat yhdistämisen taidetta. Molemmissa on kysymys hyvästä mausta.

Itse asiassa myös sisustaminen kuuluu samaan joukkoon. Siinä yhdistellään sisustuselementtejä keskenään ja itse tilaan.

Yllättävät yhdistelmät ovat kaikkien näiden toiminnanmuotojen mauste. Kaikissa voi toisaalta edustaa konservatiivista linjaa yhdistämällä varman päälle perinteisiä ohjeita seuraten.

Jos oikein ollaan suvaitsevaisia, myös elokuva pääsee tähän ryhmään. Elokuvassahan on viime kädessä kyse montaasista - erilaisten kuvien (ja äänen) yhdistämisestä niin, että syntyy visuaalinen tarina. Elokuva on siis leikkauksen taidetta. Sen muut osa-alueet palautuvat muihin taiteenaloihin: kuvaaminen valokuvaukseen ja kuvataiteisiin, käsikirjoittaminen dramaturgiaan, näytteleminen teatteriin, äänittäminen musiikkiin...

Yhdistäminen vaatii osaamista, mikä muistuttaa mukavasti, että taiteen taustalla piilee taito.