Esinetarinoita

Tulevaisuus 2030 on biotalouden

Tulevaisuusselonteon ennakointivaihe on menossa. Mukaan on toivottu kansalaisten blogikirjoituksia, tässäpä siis vastaus viikon kysymykseen "mitkä ovat Suomen kasvun lähteet".

Mikä kysymys... Onko kyse talouskasvusta vai henkisestä kasvusta? Maanahan Suomi tuskin kasvaa, siis siirtää rajojaan. Siispä rajaan hieman. "Mitkä asiat kasvavat ja kasvattavat Suomen taloutta?"

Suomessa on pohdittu biotaloutta tai bioyhteiskuntaa erityisesti vuoden 2010 hujakoilla, jolloin valmistui biotalousaiheisia raportteja ( Kohti biotaloutta on varsin mainio). Biotaloudella tarkoitetaan uusiutuvien luonnonvarojen käyttöä siten, että uusiutumattomien materiaalien ja energianlähteiden käyttö voidaan vähitellen lopettaa. Kyse on siis isosta siirtymästä: fossiilitaloudesta biotalouteen, ellei peräti biokauteen. Näin haitalliset ilmastonmuutosta kiihdyttävät päästöt saadaan kuriin ja hupenevat luonnonvarat korvattua ekologisemmilla vaihtoehdoilla. Kuka tällaista voisi vastustaa?

Tällaiseen muutokseen tarvitaan vaikka mitä: uusia asenteita ja ajatuksia, keksintöjä ja kokeiluja, paljon tutkimusta ja tuotekehitystä, monenlaista monenkeskistä yhteistyötä ja tietysti biotalouspolitiikkaa. Biotalousstrategiaa on myös kaivattu. Sitä ehdotettiin jo 2010 raporttien johtopäätöksissä. Ehkä sellainen pian saadaan.

Valtiojohtoinen politiikka ei tietenkään ole ainoa muutosta aikaansaava juttu. Biotalouteen johtavia innovaatioita tehdään tutkimuslaitoksissa ja yrityksissä. Ja asiakkaat ostavat näitä tuotteita (silloin kun on kyse kaupallistettavista innovaatioista). Missään nimessä ei kuitenkaan voida ajatella, että pelkkä asiakkaiden kysyntään vastaaminen auttaisi biotaloutta eteenpäin. Yksittäisen kuluttajan on hankala mieltää, mikä kaikki on biotaloutta, vaikka osa siitä onkin vanhaa tuttua, vaikkapa kestävästi hoidettua maataloutta. Biotalous on pitkälti tuotannollinen asia, siinä on kyse prosesseista, ainekierrosta sekä uusista raaka-aineista ja energiamuodoista.

Ilman yhteistä, politiikkana ilmenevää tahtotilaa biotalous ei siis tapahdu. Biotalouden pitää olla kaikkien asia. Sen pitää olla ennen kaikkea tulevaisuusselonteon asia.

Paperi on muslimijuttu

Kaiken säämarinan sekaan hieman teknologiahistoriaa:

 

Marko Ahvenaisen ja Olli Hietasen mainiossa Matkalla biotalouteen - miten verkottunut bioketju punotaan? (Tutu-julkaisuja 2/2010) puhutaan paperin historiasta. He lainaavat paperimuseon tarinaa 1200-luvun Euroopasta, jossa oli paperia ennen vahva pergamenttimarkkina. Tässä paradigmassa mukana olleet tuottajat (maan- ja karjanomistajat) vastustivat kovasti idästä saapuvaa paperia ja leimasivat sen muslimimaailman manifestiksi. Tähän vastarintaan saatiin mukaan kirkkokin. 1221 asetettiin säännös, jonka mukaan paperille tehdyt viralliset dokumentit eivät ole päteviä. Vastarintaa jatkui parisataa vuotta. Vasta 1400-luvulla paperista kiinnostuttiin enemmän, tällöin pääasiassa kirjapainotaidon kehittymisen myötä. (s.22)

 

Kirjoittajat toteavat, että 1200-luvulla kysyttiin samoja kysymyksiä kuin tänään. Mistä paperi tehdään? Missä se tehdään? Miksi sitä tehdään?

 

Ei mitään uutta auringon alla?

Vielä kerran sosialismi vastaan kapitalismi

Vuodesta toiseen hämmästyn joka paikkaan väkisin tungettua oikeisto-vasemmisto-jakoa. Yleensä sillä lyödään ketä tahansa, joka ei mahdu 1970-lukulaiseen näkemykseen oikeista oikeistolaisista tai vasemmistolaisista ajatusmalleista. Neuvostoliiton aikainen suomettuminen vammautti esimerkiksi liberaalit niin, että he edelleen tallovat nurin kaiken, mikä muistuttaa tuolloisen vasemmiston ideoita. Mielestäni kysymyksenasettelu on ollut vanhanaikainen, koska aikamme pääongelma on ekologiassa.

Allergiani oikeisto-vasemmisto-vääntöjä vastaan kuitenkin lievittyi eilen. Kuuntelin nimittäin Enbusken ja Modigin reippaan debatin aiheesta Yle Areenassa. He todistavat, että yhteiskuntamalleista kannattaa puhua - ja että kiistan osapuolien ei tarvitse jumittua niihin poteroihin, joihin 60-luvun nuoret pitkälti jäivät. Varatkaa aikaa tähän, sopii hyvin muutenkin poliittiseen viikonloppuun, ja on taatusti viihdyttävä.

Lisää tällaisia esinetarinoita

Haaveilimme joskus tutkijaystäväni kanssa projektista, jossa tutkittaisiin usean tutun kulutustuotteen tarina raaka-aineesta valmiiksi tuotteeksi ja käyttöön. Katja Gauriloffin uusi dokumenttielokuva on varmaan juuri sellainen, josta pitäisimme. Pianhan se nähdään, dokumentti tullee myös televisioon.

Eri prosenttien Eurooppa

On aina yhtä virkistävää havaita, kuinka erilaisia eurooppalaiset maat ovat arjessaan. Kalenteritkin eroavat toisistaan, mitä ei aina muista. Suomessa onkin huomenna pyhäpäivä, turha siis viritellä verkkopalavereja. Mikäs siinä. Toivottavasti muuten täällä ei ole! Näiden ylikansallisten kalenterien kanssa ei tule pyhiä ajatelleeksi.

Vielä kirjavammaksi menee, kun katsoo arvonlisäverojen eroja. Suomessa on yleinen ALV-prosentti 22. Täällä Hollannissa se on 19. UK:ssa ei ollut ALV-pakkoa, jos piti liikevaihdon riittävän pienenä - ja sellainen ei yleensä ole vaikeaa ;) Kaikissa maissa veroprosentti vaihtelee sen mukaan, mitä teet. Mitenkäs sitten hoidetaan projektilaskutus, jos alihankkija tekee Suomeen myytävää työtä Hollannissa toimivan yrityksen projektissa?

Kirjanpitäjäni mukaan asia on kepeä: suomalainen alihankkija ei lisää arvonlisäveroa omaan laskuunsa minulle vaan kirjaa laskuun minun ALV-numeroni. Minä sitten lisään asianmukaisen prosentin omaan laskuuni, joka sisältää hänenkin työnsä. Ilmeisesti systeemi ei sekoa siitä, että Suomen 22% muuttuu Hollannin 19%:ksi. En ole varma, miten asiakas hoitaa veron. Olisiko ollut niin, että minun kokonaislaskuuni tulee vastaavasti 0% ja heidän tunnuksensa, jos heillä sellainen on. Jos ei ole, laitan laskuun 19% ja he päätyvät maksajiksi.

Tähän loppuun kiitos sille toimittajalle, joka pyysi minua ohjelmaansa. Toivon voivani joskus toiste olla avuksi.

Sukkalasti Kiinasta

Jaksan aina vain hämmästellä Kiinan roolia arkisten esineiden tuottajana. Tavaravirta Kiinasta vanhaan maailmaan on valtaisa. Kaikki langat vievät Kiinaan, jos tutkailee materiaalisen maailman reittejä. Tänä aamuna Hesari julkaisi uutisen, jonka mukaan kolmannes maailman sukista tulee yhdestä kiinalaisesta kaupungista. Olisi kiva nähdä kartta, jossa eri esinetyypit paikantuvat tuotantopaikkansa mukaan. Maailman suurimpien satamien sijainti havainnollistaa aihetta hyvin.

Eikö kukaan julkaise infografiikkaa globaaleista tuotantorakenteista? Aalto, hei, laittakaas julki teollisuustalouden harjoitustöitä! Jos siis olette kiinnostunut muustakin kuin innovaatioista :)

Talousjakkara?

Törmäsin eilen Facebookissa Nousukausituolin mainokseen. Kyse on suomalaisen designin markkinoinnista tuotteena, joka auttaa kotimaan taloutta nousuun. Artekin mallistoon kuuluvan tuolin (ilmeisesti Alvar Aallon suunnittelema alun perin) saa tilata numeroituna ja tavallisesta poikkeavan värisenä eli petrolinsinisenä. Myös tavanomaisia mustia ja valkoisia on kaupan.

Jos numerolista pitää paikkansa ja sitä luetaan niin kuin minä sitä luen, kovinkaan montaa tuolia ei ole tilattu. Tai ainakaan niitä ei ole rekisteröity. Numeroita on näkyvissä 999:ään asti, mutta vain kahdessa on  nimimerkki. Saisikohan numeron siis valita? Eivät nuo tuolinsa rekisteröineet ainakaan ole ykkösestä aloittaneet.

Voisiko tätä nimittää talousjakkaraksi?

Suomi kaukaa katsottuna osa 4

Miksiköhän niin moni ulkomailla asuva sanoo, ettei voisi enää muuttaa takaisin Suomeen? En tiedä, itse kyllä voisin, joskin haluaisin viettää eläkepäivät Englannissa. En kuitenkaan usko, että kyse olisi brassailusta. Kyllä se on ihan aito viesti, jokin epäilyttää.

Muualla asumisessa on jotain sellaista helppoa, joka auttaa ihmistä elämään mukavasti. Nyt en tarkoita laiskuuden sukuista helppoutta vaan sellaista rentoutta, joka tekee suomalaiseen elämään kuuluvan suorittamisen näkyväksi. Kyllä muuallakin tavoitellaan mainetta ja mammonaa, todellakin! Mutta samalla oleminen on jotenkin pelottomampaa. Ihmisellä on enemmän arvoa ihan sellaisenaan, se ainakin nyt on päällimmäinen tuntuma. Neuvotonta autetaan pyytämättä, ja lähiyhteisö valvoo kaikkien etua.

Yrittäjien ei kyllä kannata muuttaa Suomeen. Yrittäjälle lankeavat sivukulut ja kaikenlaiset lakisääteiset menot tappavat firman muutamassa kuukaudessa, jos myynti ei vedä. Laskeskelin, että Suomessa yksinyrittäjän pitäisi saada kymppitonnin liikevaihto joka kuukausi, että oma ja yrityksen talous olisi mielekkäässä jamassa. Se on monella alalla mahdotonta. Kääntäjäystäväni sanoi, ettei hänellä olisi varaa asua Suomessa pääkaupunkiseudulla.

Olisi mukava nähdä vertailuja eri maiden pienyrittäjien taloudesta. Tietääkö joku, onko niitä pitkin internettiä lukijaa odottamassa?

Esimerkkejä byrokratiasta

Tulipa tänään vastaan kaksi hyvää esimerkkiä yrittäjien kohtaamasta byrokratiasta. Nythän yrittäjyys on muotia - huomasitte varmaan taannoisen Aalto Entrepreneurship Societyn järjestämän Suomi hyvinvoinnin jälkeen-tapahtuman osallistujamäärät. Liikkeellä Finlandiatalossa olivat nimenomaan nuoret. Yrittäjyys ei myöskään paikannu enää puoluepoliittisesti vain Kokoomukseen tai Keskustaan, kuten se parikymmentä vuotta sitten teki. (Tuolloinhan päivälehtijournalisti ei oikein voinut edes juttua yrityksestä, koska se olisi tulkittu mainonnaksi. Asialla ei välttämättä ollut mikään jutunteonlaatulautakunta vaan veikkaanpa että muut yrittäjät, mutta se on kokonaan toinen stoori...)

Facebookissa puolustettiin vähän aikaa sitten nuorta kahvilayrittäjää Tio Tikkaa, joka suunnitteli perustavansa Camionette-kahvilansa Helsinkiin. Kiinteistövirasto oli sitten torpannut luvan. Naamakirjassapa herättiin, nostettiin melu, ja kas, vääryys korjaantui, ja yrittäjä pääsee aloittamaan. Tosin alun perin luulin, että auto olisi liikkunut eri paikoilla, mutta uudessa Taloussanomien jutussa kerrotaan, ettei auto liiku vaan on nyt saanut paikan Helsingin keskeisimmältä paikalta ihan cityhuuhkajien vierestä. Ilahduttavaa ja hyvä Tiolle. Mutta ei kovin tasapuolista.

Tämän tapauksen yhteydessä tuli nimittäin puheeksi toinen vastaava tapaus, helsinkiläisille jo ennestään tuttu liikkuva jäätelöauto (ei se meluava franchisingtapaus vaan Tonibell), jolla ei olekaan kiinteistöviraston lupaa. Auto tosin on ilahduttanut muun muassa uimarannoilla useana kesänä. Yrittäjä Behidj Djafer kertoo Omakaupungin haastattelussa, että on vastikää saanut maksettavakseen korvauksia kaupungille aiheuttamastaan haitasta. Muinoin jostain muusta virastosta myönnettyjä myyntipaikkoja on myös ajan myötä vähennetty, varmaankin valitusten takia, veikkaan. Mitenkähän muuten Kotijäätelö on saanut autoilleen luvan ja varsin moneen paikkaan? 

Toinen merkillisyys sattui silmään Hesarin kotimaan uutisista. Luomusti rehuaan jo viljelevä Hannu Jokitalo ei saa lehmiään luomun piiriin, koska navetassa on vääränkokoiset ikkunat (!) ja koska ruokinnassa tarvittava valkuaistiiviste on ei-luomua luomuversion kalliin hinnan takia. Valkuaistiivisteen omaa tuotantoa varten yrittäjä ostaisi mielellään lisää peltoa, mutta naapuri ei voi joidenkin säädösten mukaan myydä maata yli 40-vuotiaille.

Kysymysmerkkejä pukkaa tässä kohtaa - en tunne maatalouden pelisääntöjä eikä EU varmaan toimintaa ainakaan helpota, mutta onpas esteitä. Ymmärrän ajatuksen lehmien hyvästä elämästä valoisassa navetassa, joskaan Suomen talvessa valon puute ei ehkä johdu ikkunoista sittenkään. Sen sijaan pellonmyymistä toiselle viljelijälle ei kai mikään estä. Näyttää siltä, että naapuritilallinen haluaa myydä maansa vain luopumistukisäännösten alaisuudessa, jolloin hän saa tukea ennen vanhuuseläkkeen alkamista. Ja noiden sääntöjen mukaan luopujan pitää myydä alle 40-vuotiaalle. Aika turha sääntö tässä nimenomaisessa tapauksessa, mutta tarkoitus on varmaan ollut siirtää maatalousammatteja nuorille yrittäjille, ei edistää omistuksen keskittymistä suurtilallisille, ainakaan tuettuna.

Yrittäjyys saa olla muodissa pidempäänkin, jos seurauksena on tällaisia näkymiä yrittäjien arkeen. Minua ainakin kiinnostaa. Loinpa juuri uuden kategoriankin blogiin. Maaseutu.

Puhetta piisaa

Kuuntelen paraikaa kiinnostavaa konferenssia verkossa. Degrowth Finland on tuonut Suomeen kansainvälisiä nimiä puhumaan nollakasvusta ja pienenevästä taloudesta. Samaan aikaan Hollannissa menee Picnic. Ja taatusti on muualla jotain mahdollisesti vielä mielenkiintoisempaa.

Miten ihmiset ehtivät näihin? Onko näillä tapahtumilla vaikutusta? Päättääkö joku Degrowth-yleisössä vähentää radikaalisti kulutustaan tai pienentää yrityksensä kasvutavoitteita? Mitä näistä oikein seuraa, muuta kuin ajanhenkeä historiantutkijoiden materiaaliksi? 

Tänään on kysymyspäivä :)