Esinetarinoita

Suomi kaukaa katsottuna osa 3

Suomi on vihreä. Se vihreä on ryteikköä. Helsinki-Vantaalle laskeutuvat luulevat saapuvansa erämaahan, ja tavallaan saapuvatkin. Tiheästi asutun Euroopan mittapuilla Suomi on erämaata - teiden varsilla on useimmiten asumattomia metsiä, jopa Etelä-Suomessa. Siksi ns. kulttuurimaisemat ja historialliset tiet mainitaan turistioppaissa erikseen: siellä voi nähdäkin jotain. Varmaan siksi joidenkuiden on niin tärkeää korostaa olevansa kaupunkilainen! Muutoin kaikkialla ympäröivä muokkaamaton luonto voisi ahmaista urbaanissa huomiotaloudessa pyristelevän yksilön maalaiseen muottiin.

Toki olen metsien ja villin luonnon ystävä, sehän on hienoa, ettei kaikki ole kaavoitettua tai että kaikkialle pääsisi autolla. Kontrasti on kuitenkin kova, kun vertaa suomalaista maisemaa vaikkapa Alankomaihin, Saksaan tai tähän Lontoonläheiseen Englantiin, jota itse tarkkailen. Kaupungit ovat toisiinsa kasvaneita - kymmenen kilometrin välein on uusi keskusta. Valtatiet muuttuvat kaduiksi taajamien halki kulkiessaan, mikä osaltaan selittää liikenneruuhkia. Englannissa on vieläpä miltei mahdotonta pyöräillä, joten auto todellakin on kaikilla (paitsi minulla :) ja ehkä lontoolaisilla. Täällä on tavallista olla kaupunkilainen, jolloin maalla-asuminen ja maan omistaminen on etuoikeus.

Tiheäänasuttu Englanti on paradoksaalisesti saanut minut entistä kiinnostuneemmaksi kasveista. Täällä maa-ala on niukka hyödyke, jolloin palakin maata on arvokas. Maassa kasvavista luontokappaleista on tullut merkittäviä, ja niiden hoitaminen on arvostettu harrastus, joka sopii myös miehille, kuten teeveen julkkispuutarhurit todistavat. Tilanpuutteessa kasvatetaan ylöspäin, toisin kuin Suomessa, jossa lääniä riittää vaakaplantaaseille. Kaupunkiviljely ottanee vertikaalin suunnan käyttöön, kunhan pääkaupunkiseutu tihenee eurooppalaisiin mittoihin. 

Viime aikoina Englannissa

Taas olisi havaintoja materiaalisesta kulttuurista. Kunhan vain olisi kirjoittanut ne muistiin. Yritetäänpä kuitenkin muovata muistikuvat jutuksi.

Lontoo nyt ainakin on aina yhtä yllättävän pienen tuntuinen. Kun nousee metroaseman uumenista kadulle jonnekin maailmankuuluun pisteeseen, katujen kapeus ja rakennusten mataluus on hämmentävää. Veikkaan, että amerikkalainen populaarikulttuuri on totuttanut minut toisenlaisiin mittasuhteisiin. Toisaalta jotkin muut kaupungit, Pariisi vaikkapa, ovat paikoin varsin grandiöösejä. Monikaistaiset avenuet halkovat kaupunkia. Lontoo on kokoelma lähikulmia. 

N8 on sekä hyvä että huono. Sormi osuu liian usein oikeaan alakulmaan, jolloin vempele ryhtyy soittamaan. Tai siis avaa numerikon, ei vielä soita. Muutoin puhelin on hyvä, varsinkin siinä on oikein hyvä kamera. 

Onkohan paljon muita kulttuureja, jossa uusi naamioidaan vanhaksi? Täällä talot noudattavat samaa pohjaratkaisua kuin viktoriaaniset vastineensa - alhaalla keittiö, vessa ja olohuone, ylhäällä 2-3 makuuhuonetta ja kaksi kylpyhuonetta. Ulkopäin on joskus vaikea sanoa, kuinka vanha tai uusi jokin asuinrakennus on. Nuoretkin asukkaat vannovat kokolattiamaton nimiin. Minulta kysyttiin, miten matoton talo voisi olla lämmin. Lattian kunnollinen eristäminen on siis outo asia. Kattoja kyllä lisäeristetään. No lattiaa onkin hankala lisäeristää jälkeenpäin.

Pääsin taannoin tarkkailemaan erään liikeyrityksen kokouskäytäntöjä. Asiat esitetään paperilla. Kokoushuoneessa on projektori, mutta sitä ei käytetä. Agenda on printattu, kopioitu ja jaettu osallistujille. Muistan itsekin Sitravuosilta, että jotkut julkisen sektorin organisaatiot pitivät itsestäänselvänä, että hyvinvedetyssä kokouksessa kaikki on paperilla. Nokialla tämä ei olisi tullut kuuloonkaan. Täällä UK:ssa myös yksityiset varsin dynaamiset porukat toimivat paperilla. He tekevät niin, koska se on tapana. Tavan uhmaaminen olisi tavatonta :) 

Että näin. Täyttä höyryä kohti uusia seikkailuja. Tosin hyvin pieniä seikkailujahan nämä ovat. Hyvä niin. 

 

 

Identiteetin ydinpuut

Luen paraikaa kirjaa esineistä - nimenomaan omistuksista - identiteetin rakennusaineena. Helga Dittmar kuvaa jo aiemmin mainitsemassani kirjassa esineiden merkitystä minuudelle. Perusajatus on, että haalimamme romppeet ovat keskeinen osa itseä, joten esineiden menettäminen syystä tai toisesta voi tehdä kipeää. Tästä näkökulmasta on mielenkiintoista ajatella viimeaikaisia tavaroidenvähennyskampanjoita, joista niistäkin on ollut täällä puhetta. Niissähän irrotetaan minuutta materiaalisista kytköksistä, tai ainakin vähennetään sitä materiaa, jolla minuutta tuotetaan. Äärimmäisen ekologinen elämäntyyli saattaisi olla mahdollisimman vähän riippuvainen itse omistetuista tavaroista. Mitähän sosiaalipsykologit siihen sanovat? On se kyllä onnistunut ennenkin, mutta kulutusyhteiskuntaan kasvanut ihminen on esineiden merkityksillä rakennettu.

Toki identiteetti rakentuu muullakin kuin esineillä. Joillekin tekeminen eri lajeissaan on keskeistä. Joku määrittää itsensä matkahulluksi, toinen hiihtopummiksi, aika moni muu ammattinsa kautta. 

Yksi näkökulma identiteettiin on paikka. Käsiini valikoitui tänään Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu (2007), jossa teoretisoidaan paikkasuhdetta. Paitsi että paikoilla itsellään on identiteetti, kuten Seppo Knuuttila toteaa kirjan esipuheessa, paikat toimivat meidän identiteettiemme rakentajina. Joillekuille asuinpaikka on hyvinkin tärkeä viite - esimerkiksi helsinkiläisyys voi olla niin tärkeää, että muualle ei voi muuttaa, ei vaikka kuinka työmatka lyhenisi tai ilmanlaatu paranisi muuton myötä. Toisille taas on kunnia-asia asua muualla kuin Helsingissä.

Mielenkiintoinen havainto on kuitenkin se, että ennen olimme osa paikkaa, nyt paikat ovat osa meitä. Identiteetit olisivat siis niin paikasta irti nykyään, ettei paikkasuhde sanele elämää yhtä tarkkaan kuin ennen. Olisiko muuttaminen helpompaa nykyään? Ainakaan se ei ole enää merkki siitä, ettei olisi varaa omistaa maata, ettei olisi talollinen. Liikkuva elämäntapa on nykyään paljon kunniallisempi ellei jopa suotavaa. 

Toisaalta "paikka on on vaivattomimmin ihmisen ulottuvilla oleva keino lakkaamattoman ajassa virtaamisen tunteen voittamiseksi". Tuo on Paikka-kirjan sivulta 27. Siellä on paljon muutakin jännää, yritän naputella niistä lisää rivejä lähipäivinä.  

Tavoitteena elämä kiezissä

17.9.2010 julkaistu Vihreä lanka opetti uuden termin: kiez. Se tarkoittaa urbaania kylämäistä asuinaluetta, josta ei tarvitse arjessa poistua vaan kaiken saa sen alueelta. Tämä oli riemastuttava löytö, tämä termi, koska se osuu ja uppoaa aiempaan keskusteluun. Sanoin pari viikkoa sitten puhelussani Suomeen, että tavoitteeni on elää niin, ettei minun tarvitse poistua kuin parin kilometrin päähän kotoa. 

Tämäntyyppinen tavoite ei oikein nappaa nuorisolle. Ja nuorisoksi lasken nyt kaikki alle 40-vuotiaat. Kaikesta ekoajattelusta huolimatta ihmiset edelleen hehkuttavat matkojaan. Ihminen joka pysyy aloillaan vaikuttaa vanhanaikaiselta, ajastaan jääneeltä tai ihan vaan köyhältä, ja sekös olisi ikävää se. Itse asiassa tällainen tavoite ei ole myöskään yli 40-vuotiaiden mieleen, paitsi ehkä todella vanhojen, jotka ovat kasvaneet superlokaaliin elämään. 

Tähän kotona pysymiseen liittyy se, että esimerkiksi ruoan voi ostaa verkosta. Tämäkin on monen finskin mielestä kerettiläistä. Kyllä pitää arjessa sen verran kärsiä, että menee itse kauppaan. Ei kuulkaa tarvitse. Mieluummin lähden sitten kävelyille tai johonkin tapahtumaan silläkin ajalla. 

En kuitenkaan asu kiezissä, sillä se määritellään ison kaupungin osaksi. Asun pikkukaupungissa. Onko Helsingissä lähiöitä, jotka kykenevät kieziyteen? Ehkä. Niitä voisi kyllä olla enemmän. Toivottavasti Kalasatamasta tulee sellainen. 

Tällaistakin olen aina halunnut

Purjeidentekijät soveltavat osaamistaan tässä hauskassa kesänviettoesineessä. Pystyisiköhän tuossa nukkumaan metsässä, siis jos lisäisi hyttysverkon oviaukkoon? Esine painaa kaksi kiloa, ja valmistaja mainostaa sen sopivan ihan mihin vaan, siis myös ad hoc majoitukseen. Ihana konsepti. 

Ostos on hieman liian hintava juuri tähän hetkeen, mutta pidänpä mielessä. 

Suomi kuvina

Nyt kun on aikaa ja energiaa, tyhjensin digikamerani kuvista ja siirsin niitä läppärin kautta Flickriin. Olipa Flickr muuttunut sitten viime näkemän, ja taas hyvään suuntaan. Se on aina ollut suosikkipalvelujani, eikä syyttä. Käytettävyys on kohdallaan. 

Tässä näkymiä Heinolasta, joka on meille keskeinen paikka Suomessa nyt, kun Helsingissä ei enää asuta.  

Hitaan loman ytimessä

Vietän paraikaa hyvin vaihtoehtoista lomaa. Teen joka päivä hieman töitä, ja sitten teen mitä huvittaa. Tänään aloin kuunnella muutaman vuoden takaista ohjelmaa, jonka Ylen Elävä arkisto on nostanut uudelleen tarjolle. 

Tunnistin itseni ohjelman ideoista. Kävelijä lähestyy paikkoja vilpittömän uteliaasti ja amatöörimäisesti. Kyllä. Käveleminen myös tarjoaa keinon tutustua rakennettuun ympäristöön niin, että arkkitehtuuri saa ansaitsemansa sijan. Kävelijän kaupunki ei ole vain sarja paikkoja (joiden välillä liikutaan autolla) vaan tila. Näin sanoo Timo Tuomi, jota ohjelmassa haastatellaan. Kävellessä saa ajatella vapaasti, varsinkin jos kävelee yksin, mutta tutussa seurassa voi kävellä hiljaakin. Millainenkohan olisi kävelyretriitti? 

Olemme aina valinneet asuinpaikkamme sen perusteella, että niistä pääsee helposti eli turvallisesti liikkeelle jalan. Tämä johtaa kaupunkimaisiin miljöisiin, koska myös palveluiden äärelle on päästävä ilman autoa. Toki jokin viehättävä kylä kelpaisi, mutta sittenkin yhteyksien isoihin kaupunkeihin on oltava kohtuullisen lyhyet nimenomaan julkisilla välineillä. Nyt olemme jo vaatimuksemme äärirajoilla: Lontooseen kestää puolitoista tuntia junalla. Junanvaihto Ascotissa hidastaa matkan. Mutta ostoksille, kirjastoon ja pankkiin voin kävellä vartissa. Läheiseen luontoplänttiin pääsee kymmenessä minuutissa.

Englanti ei ole kävelijän paratiisi - täällä ei ole samanlaista jokamiehenoikeutta kuin esimerkiksi Pohjoismaissa. 

In England and Wales public access rights apply to certain categories of mainly uncultivated land—specifically "mountain, moor, heath, down and registered common land." Developed land, gardens and certain other areas are specifically excluded from the right of access. Agricultural land is accessible if it falls within one of the categories described above. Most publicly owned forests have a similar right of access by virtue of a voluntary dedication made by the Forestry Commission. (Wikipedia, linkit poistettu lainauksesta)

Tässä suhteessa asumme mukavassa paikassa. Noita common land -tyyppisiä alueita riittää lähistöllä. 

En pystyisi viettämään rantalomaa, siis sellaista, jossa maataan aurinkotuolissa tai rannalla kuluttamassa virvokkeita uima-altaan äärellä. Uiminen toki kiinnostaa, mutta kyllä sitä nyt kerran päivässä on jonnekin käveltävä! Illalla menen taas metsään, koska säätiedotus lupaa selkenevää. 

Arki jengoiltaan

Mökillä ollessa huomaa, kuinka kaupunkiarki sujuu pitkälti automaattisesti. Useimmat esineet kotona ovat oikeilla paikoillaan, ja kodin materiaalivirrat sujuvat vaivatta. Kierrätyspaperille on paikka, biojäte sujahtaa tiskipöydän alle astiaan, ja pyykki menee pyykkikoriin. Mökillämme ei ole vielä niin automaattista arkea, että nämä esineet menisivät sujuvasti oikeisiin osoitteisiin. Tilannetta korostaa se, että mökin keittiö on remontissa ja ruoka tehdään sään salliessa ulkona grillissä, muulloin pienellä sähkölevyllä remonttiromppeiden seassa olohuoneessa. Olohuoneen järjestys on melko lailla sekaisin sinne tunkeneiden keittiötavaroiden takia. Lisäksi siellä on puutavaraa ;-)

Käytäntöjen hioutumattomuus aiheuttaa ajoittain stressiä. Missä penteleessä on puhelimen laturi? Mihin laitan tyhjän pullon? Missä on keittiöpaperi, teepaketti, energiajätepussi?  Kun lauma ihmisiä kehittää omia ratkaisujaan esinemaisemassa, roskiksia on pian useita ja tarve-esineet kroonisesti kateissa. Kuluu uskomattoman paljon aikaa pelkkään mikrotason logistiikkaan. Rutiinien materiaalisten komponettien merkitys ei jää epäselväksi. Kyllä arki on kevyttä lomaan verrattuna.

Toisaalta juuri se, että veden lämmittämiseen saunan padassa menee aikaa, viehättää mökkiläistä. Olemassaolo onkin vaativaa, ei sietämättömän kevyttä. Perusasiat palaavat keskiöön. Ruoan hankkimista pitää miettiä, kun kauppa ei ole kulman takana. Ruokaa voi jopa hankkia suoraan luonnosta: nokkonen ja hauki haastavat Pirkka-tuotteet. Sähkökatko kruunaa ekskursion talonpoikaiseen taloudenpitoon - vesi on kannettava järvestä ja ruoka tehtävä tulella. PowerPoint ei enää kuulu joukkoon.

Slow Life Centerissä ei ole alpakoita

Roope Mokka kirjoitti taannoin Jaikussa ja vähän muuallakin siitä, miten downshiftaajien ei tulisi vetäytyä kokonaan työelämästä vaan tuoda ammattitaitonsa yhteiskunnan hyväksi. Oravanpyörästä poishyppäävän pörssimeklarin ei siis pidä perustaa alpakkatiloja vaan tehdä työtä pienissä erissä esimerkiksi kansalaisjärjestöissä.

 

Olen samaa mieltä. Mutta. Se mikä ihmisen saa perustamaan alpakkatilan – yksi haaveeni nimittäin - on kyllästyminen ihmisiin. Kun jatkuvasti taistelee tuulimyllyjä vastaan monen eri toimijan verkostossa, saattaa väsyä nimenomaan siihen itseensä, siis verkostossa toimimiseen. Mitä poliittisempi toimintaympäristö, sitä väsyttävämpää naruntyöntäminen on.

 

Eikä aina ole edes kyse politiikasta. Usea tuotekehityshanke on aika tappoa. Niistä on päästävä välillä sapatille.

 

Tulin lottopottikeskustelujen yhteydessä pohtineeksi, mitä tekisin jättivoitolla. Tiedän jo. Perustaisin Helsinkiin Slow Life Centerin. Se on alpakkatilaa kaupunkilaisempi skenaario. Kyse olisi puolijulkisesta olohuoneesta.

 

Slow Life Center voisi hyvinkin edistää sosiaalista yrittämistä ja kansalaistoimintaa. Se ei ole työnteolle vastakkainen vaan se nimenomaan tarjoaa ajan ja paikan hitaalle kypsyttelylle. Siellä olisi hyvä piirustustilat eli seinäpintoja, joihin saa kiinni paperia tai joihin saa piirtää suoraan. Siellä olisi hyvää eettis-ekologista lähiruokaa. Siellä saisi intialaista päähierontaa.

 

Mukaan haluava voisi hakea paikkaa esimerkiksi kuukaudeksi. Osallistujiahan ei voi olla tilaan nähden liikaa, muuten tulisi angst. Keskukseen tultaisiin joka aamu, ja siellä lorvittaisiin luovasti koko päivä, paitsi jos joku idea saisi liikettä aikaan. Kelloja ei olisi näkyvissä. Puhelimet pidettäisiin kiinni tai hiljaisina. Keskityttäisiin saamaan assosiaatioita.

 

Hyvän SLC-session jälkeen voi virkistynyt aivokas palata työnsä tai opintojensa pariin. Tai mennä hoitamaan alpakoita.

 

En valitettavasti voittanut lotossa.

 

Innovaatiokäytännöistä, osa 2: Fyysisen tilan merkitys

- Jatkan edelleen Hautamäen uusimman kirjan lukemista. Lukumuistiinpanot syntyvät tänne, minimittaiset tosin ja välillä ohi varsinaisen aiheen. -

Innovatiivisen tekemisen suhde tilaan on mielenkiintoinen. Hautamäki katsoo alueita, minä katson nyt innovaatioprosessien paikkoja mikrotasolla. Ehkä raapustan alueista joskus toiste.

Kokous mahtuu neuvotteluhuoneeseen, mutta workshop välttämättä ei. Työpajat vaativat seinäpinta-alaa, mikä on rajallinen resurssi avokonttorien luvattuna aikana.

Samaan aikaan kun Sitran ja Hautamäen kannustamina yritämme edistää innovaatioita, arkkitehdit piirtävät meille avotiloja. He tietysti piirtävät niitä siksi, että yritysten kiinteistövastaavat haluavat tehokkaat neliöt. Ei seiniä vaan lattiaa, johon pöydät saadaan tiheään. Kaikenkattavan toimistopulinan ajatellaan lisäksi verkottavan ihmisiä. Ehkä...

Verkottua voisi kyllä myös vartavasten suunnitelluissa työpajatiloissa, joihin voisi pistäytyä pulisemaan ad hoc eikä vain viikkojen jonotuksella. Jos organisaatio haluaa verkottua siilorajojen yli, sen tulee näkyä myös rakennuksessa. Nyt nimenomaan ei ole kyse kokoushuoneista vaan työtiloista - näillä on vissi ero. Hyvässä työtilassa on keskeneräinen konsepti tai skenaario esillä. Se hahmottuu kertakatselulla. Se on kosketeltavissa. Seinään saa piirtää ja lisätä muistilappuja.  

Tässä yhteydessä täytyy kehua Nokia Designin uusia tiloja Keilaniemessä. Tiimitilat sopivat hyvin kaikenlaiseen sosiaaliseen tiedonmuodostukseen. Tosin lyhytselkäisten etu oli unohdettu - korkeat päydät pakottavat olkapäät kovin korkealle, jolloin aivojen verenkierto ajan myötä estyy ja ajatus kuolee synapsien välille.