Esinetarinoita

Uusi pyhä lehmä

Ennen kuin edes aloitan, lienee hyvä todeta, etten ole autoilija. Minulla on polkupyörä, mutta useimmiten kävelen tai käytän bussia.

Näittekö tätä pikku-uutista polkupyörän ja pysäköidyn pakettiauton yhteentörmäyksestä? Facebookissa uutinen sai raivokkaita kommentteja, ja kanssakommentoijia kategorisoitiin railakkaasti heidän taustoista mitään tietämättä. En osallistunut keskusteluun muutamaa tykkäystä lukuunottamatta, mutta laitanpa tähän pari havaintoa.

Pyöräilystä on tullut niin poliittisesti korrekti asia, ettei huonostikaan käyttäytyvistä pyöräilijöistä saa sanoa poikkipuolista sanaa. Se olisi autojen puolustamista. Siis autojen, ei kävelijöiden. Tämä on mielenkiintoinen lipsahdus, eikö?

Pyöräily sinänsä ei minuakaan haittaa, tietenkään, sen sijaan minua kyllä haittaa se, että kävelijöiden ja pyöräilijöiden tulisi käyttää samoja kapeita väyliä muun muassa uutisen tapahtumapaikalla Lauttasaaressa. Nopea pyörä, kiva lycra-asu ja alamäki tuntuu olevan vastustamaton yhdistelmä monelle mieskuntoilijalle. Vauhtia on yhtä paljon kuin autoilla. Silti he ajavat jalankulkijoiden seassa. Siellä heidän kai sääntöjen mukaan kuuluukin ajaa, mutta eivätkö Länsiväylän vähemmän kävellyt kevyen liikenteen väylät sopisi paremmin mamilien ajotyyllin?

Odotan kauhulla sitä hetkeä, kun unohdan katsoa sivulleni ja taakseni ennen kävelykurssin muuttamista. Viimeeksi maanantaina takaani sujahti täysin äänetön fillaristi juuri, kun olin ajatellut astua askeleen taemmas bussipysäkillä. Olisiko syytä alkaa käyttää pyöräilykypärää kävellessä? Sillä saattaisi välttää kallovamman sitten, kun miltei väistämätön yhteentörmäys tapahtuu. Lienee myös syytä muuttaa pois pahimman ruuhkaväylän ääreltä ennen kuin vanhenee hitaasti reagoivaksi ja haurasluiseksi.

Hassuinta tässä kuitenkin on se, että pyhiä peltilehmiä ideologisesti vastustavista pyöräilijöistä on tullut juuri samanlaisia kuin raivokkaimmat autoilun puolustajat. Samalla pyöräily nähdään vain ja ainoastaan suhteessa autoiluun, ja jalankulkijat jäävät asetelmassa näkymättömiin, vaikka heidän osansa on kyllä nykytilanteessa vähintään yhtä huono kuin fillaristien. Johtuisiko jalankulkijoiden demografiasta? Ja himopyöräilijöiden demografiasta? Lapsien ja vanhusten ääni - kenties naistenkaan - ei tässä enää kuulu, kun eri liikkumisvälineisiinsä identifioituneet alfaurokset mättävät toisiaan.

Ainoa hauska puoli tässä on se, että nykykeskustelusta tulee hassunnäköistä ajan kanssa. "Miten ne nyt noin fanaattisesti..."

Viikon 35 esine

Tätä viikkoa hallitsevat kenkäparit, joilla juoksen, kävelen ja pyöräilen. Kolme eri kenkäparia siis. 

Näkymiä

Tältä näyttää maaliskuu Pohjois-Sveitsissä. Hauska seurata viinitarhan vuotta, syksyllä saan kuvia rypäleistä!

Noilla portailla voisi saada sykkeen ylös ja rasvaprosentin alas.

Paikalliset liikennemerkit

Jos oli Hollannissa erikoisia liikennemerkkejä, niin on Sveitsissäkin, joskin tyyli on perinteinen.

 

Tärkeintä on julistaa voittaja

Ulkona on kirkas talviaamu, puut kimaltavat huurteessa, ja pakkasta on -9C. Kylmää säätä on ollut koko kulunut viikko, ja ensi viikkokin on ilmeisesti yhtä kylmä.

Vaikuttaa siltä, että hollantilaiset pääsevät tänä vuonna pitkän tauon jälkeen luistelemaan perinteisen maratoninsa Elfstedentochtin. Vaikka luistelutapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran jo 1909, se on pystytty pitämään vain viisitoista kertaa, edellisen kerran 1997. Sen verran harvinainen on kova talvi - jää ei ehdi normaalisti jäätyä riittävän kantavaksi kestämään tuhannet luistelijat, jotka haluavat kiertää yksitoista kaupunkia 200 kilometrin matkalla.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kilpailun historiassa on se, että johdossa olevilla oli ennen tapana luistella yhdessä maaliin, siis käsi kädessä niin, että molemmista tuli voittajia. Tapa kiellettiin. Vuonna 1956 voittajaa ei julistettu lainkaan, koska peräti viisi luistelijaa ylitti maaliviivan yhdessä. Tärkeintä ei siis ole osallistuminen vaan voittaminen...

Ja mitä kertoo Hollannista se, että naiset ovat saaneet osallistua vasta vuodesta 1985? Edelleenkään he eivät saa palkintoja ;) .

Viikon 2 esine

Otin Englantiin muuttaessamme mukaan harmaat kumisaappaat. Ajatus oli, että sateistaan kuuluisassa maassa niille olisi käyttöä. Taisin käyttää kerran.

Täällä Hollannissa tilanne on jo toinen - sataa selvästi useammin. Mutta sataa myös niin kovaa, ettei sateella missään tapauksessa tule lähdettyä ulos. Ei siis käyttöä hienoille kaupunkikumppareilleni täälläkään. Sitä paitsi sateet tulevat ja menevät nopeasti, vasta viime viikko oli tasaisemmin sateinen.

Nostankin viikon esineeksi ryvettyneet lenkkitossut, joilla olen taas alkanut juosta, vaikka ne piti heittää pois kauan sitten. Mutta kun ne toimivat niin kivasti. Ilmastoitu päälliosa on tosin turhan viileä talvella.

Kahdeksan vuotta sitten kaverilta ostamani paremmat tossut ovat edelleen kaapissa. Ne eivät ole yhtä hyvät. Voin kyllä harkita niitä heti, kun nämä vanhat oikeasti on pakko heittää pois. Vaikkapa seuraavassa muutossa.

200 000?

Ihan oikeasti ajattelin, että tällaisen esineen arvo olisi jotain 2000 euroa. Mutta eipä se sitten mennytkään kaupaksi 200 000 euron hinnalla. Kyse on Helsingin olympialaisten soihdusta. 

Polkupyöräin hankintaan

Englannissa ei pahemmin pyöräillä. Tiet ja kadut ovat kapeita autoillekin, paitsi moottoritiet ; ) Autoilla ajetaan kiivaasti, nokka edellisen puskurissa. Sinne väliin ei olisi hauska joutua.

Pääasiallinen fillaristityyppi on sporttinen maskuliini, joka kaahaa joko kilpapyörällä liikenteen seassa tai sitten maastossa sinne tarkoitetulla ajokilla. Kyseessä on MAMIL, eli keski-ikäinen lycraan verhoutuva mies. Moni heistä kuljettaa kalliin pyöränsä metsään autolla. Kyse ei ole ekologiasta vaan urheilusta. Urheiluauton sijaan tai lisäksi hankitaan moottoriton lelu.

Tällainen pyöräilykulttuuri ei ihan nappaa. Siitä huolimatta olemme harkinneet pyörien hankintaa. Lähikatua uskaltaisi ajaa metsän reunaan, jotta pääsee sitten rauhalliseen nummimetsäkomboon ajelemaan. Olisihan se parempi kuin ei mitään. Ja pyörät siirtyvät sitten aikanaan muutossa minne siirtyvät.

Mutta myydäänkö täällä tanskalaistyyppisiä fillareita? En tarkoita Christiania-pyöriä vaan vanhanmallisia ajopelejä, joilla siirrytään arvokkaasti paikasta toiseen.

Nyt alkaa tuntua

Nimittäin Suomen ja Englannin ero vuodenajoissa. Täällä on juuri nyt vajaat 20 astetta päivänpaistetta, ja lauantaiksi on luvattu +23 C. Kävin juuri haravoimassa tammenlehdet takapihalta ja kiskomassa rikkaruohoja viheriöivien pensaiden alta. Ensimmäiset ruskantapaiset merkit on jo nähty, kylläkin, mutta vihreyttä riittää ympäri vuoden, kertoivat paikalliseen talveen perehtyneet finskit.

Neljän päivän aikana olen ulkoillut metsämailla kolme kertaa, joten uudet lenkkitossut lienevät seuraava pukeutumiseen liittyvä hankinta. Tosin kaapissa on yksi pari juoksukenkiä, mutta ne saattavat olla hieman liian hatarat patikointityyppiseen ulkoiluun. Niillä pitäisi juosta ja lujaa. 

Mitä työntekoon tulee, niin välillä on painopiste aivan liikaa tietokoneen tuijotuksessa. Ranka rasittuu. Tänään irrottelin kunnolla, ja tein saman päivän aikana sekä metsälenkin että puutarhatöitä. 

Hypätkää, sammakot!

Viimeviikkoinen TedX Helsinki yllätti iloisesti. Yllätys se oli siinä mielessä, etten mitenkään ollut suunnitellut seuraavani tapahtumaa verkossa. Joku Twitter-tuttu kuitenkin heitti linkin striimiin, ja tartuin koukkuun. Ja koukutus oli melkoinen - katsoin tapahtumaa koko päivän.

Kommentoisin mielelläni useammankin puhujan sanomia, mutta henkilökohtaisesti riemastuin Valkeen Juuso Nissilän esityksestä. Hän kertoi, miten ihminen on suunniteltu kivikautiseen metsästys- ja keräilyelämään, ei toimistotyöhön. Lisäksi suomalaiset elävät väärässä osassa maapalloa: valoa ei ole tarpeeksi. Toki Juuso samalla mainosti yrityksensä tuotetta, kannettavaa valohoitolaitetta. Mutta ei se mitään. Itse nimittäin huomasin tehneeni elämänmuutoksen, joka vie minua lähemmäs tervettä elämäntapaa nimenomaan kivikautiseen suuntaan! Nissilän mukaan ihmiselle sopii elämä, jossa

• aamuisin asennoidutaan päivään sään mukaan. Kyllä, juuri näin, tsekkailen voiko pyykätä vai sataako, jolloin pyykki ei kuivu. Ruokakaapin tilanne voi myös ajaa minut kauppamatkalle, jos siis ei sada. Mukavalta tuntuu myös se, että saan lämmittää asuntoa aamulla samalla kun orientoidun päivään. (Tämä johtuu siitä, että käännämme termostaatin säästösyistä yöksi pienemmälle.) Pääasia on kuitenkin, etten joudu ryntäämään ulos kellon häätämänä vaan teen töitä kotona. En aavistanut, että se olisi näin kivaa.
• ei istuta koko ajan. Ei todellakaan, juoksen täyttä häkää portaita ylös, kun lankalinjaan tulee tälle maalle tyypillisiä mainospuheluita. Ylipäätään kahden kerroksen asuminen liikuttaa ihmistä hyvin. Lisäksi arkeen saa nyt entistä paremmin liikuntaa! Lenkkimaasto on aivan lähellä. Kauppamatkan tietenkin kävelen. Ja pihamaalle pudonneet oksat nypin ennen nurmenajoa, mikä on ihan uusi ulottuvuus entiseen elämään nähden.
• napostellaan löytynyttä ruokaa, erityisesti pähkinöitä mutta myös raatoja. Pähkinöitä on kaapissa, raatoja ei luojan kiitos ainakaan vielä. Vehnää on ruokavaliossa edelleen liikaa, se ei kuulunut kivikauteen, kuten ei myöskään sokeri. Mutta karkkia en enää syö, mitä nyt muutaman tuliaissalmiakin silloin tällöin.  
• tehdään työtä kellotta eli sopivissa erissä. Tämä on nimenomaan uuden elämäntapani ydin. Kun vaan vielä tekisin työn muualla kuin sohvassa, ergonomia olisi kohdallaan.

Nissilän mukaan nykyihminen on kattilaan laitettu sammakko, joka ei aisti että vesi kiehuu.