Esinetarinoita

Lukutuoli

Kun nyt kerran tuoleista tuli puhe, niin tässä mallikas kappale. Voisi siinä olla lukemattakin, katsella ulos ikkunasta.

Entisen äärellä

Ajattelin entisöidä tuoleja. Edellisestä vanhain puuesineiden korjausprojektista on jo kutakuinkin kaksikymmentä vuotta. (Tämä on itse asiassa järkyttävä ajatus.) Se meni hyvin - kaksikymmenluvun ovista tuli hienot. Nyt vuorossa olisivat pelkistetyt Askon puutuolit. Tosin en ole varma, sopiiko tällainen hanke toimistoniskalle. Pahenee vain epäkkäiden jännitys, ehkä. 

Toisaalta jokin taitoprojekti tekee hyvää aivoille. Voi irrottautua työmietteistä, joita näinä aikoina riittää. Tiedättehän, sote ja sen sellainen. Tietokone vaihtuisi puhdistusvälineisiin ja maalitölkkiin. Puukittiäkin saattaisi tarvita. Pääsisi vanhan elämäntavan äärelle ihan tuosta vain, pienelle aikamatkalle niille vuosikymmenille, jolloin tuotanto oli kotimaassa ja keittiöissä soi vaimea transistoriradio. Tuolit ovat vielä niin pieniä, ettei hommaan menisi loputtomasti aikaa.

Niin, mihinkään ei nykyään saisi mennä aikaa. Katsoin tänään Viipurin asukkaista kertovan dokumentin. Oli kotirokkiklubia ja ränsistyneitä taloja ja hassusti vinksahtaneet häät meren äärellä. Silmiinpistävintä dokumentissa oli tempo: sellainen vanhan ajan tunnelma, jonka liitän aikaan ennen huomiotaloutta ja tietoverkkoja. Aikaa annettiin ystäville ja perheelle. Muistan aikoja, jolloin kaverille mentiin kylään sopimatta siitä viikkoja aiemmin. Teekupponen riitti tarjoiluiksi, ja näennäinen toimettomuus tarkoitti rikkaita ajatusjuoksuja.

Olen aiemmin siekailematta romantisoinut hidasta arkea, ja nytkin tahtoo mennä nostalgisoinniksi. Luulen kuitenkin, ettei kokopäiväinen bohemia sovi minulle, vaan haluan tuloksia, ja niihin tarvitaan aikatauluja. Mutta ei sovi jatkuva kiirekään, se on totta vie havaittu. Siitä ehkä joskus toiste. Pitää pikemmin olla vaihtelua, vuoroin puutuoleja ja digitaalista ajanhallintaa. Mutta puutuolit ovat olleet vähemmistössä viimeiset kaksikymmentä vuotta. Olkoon 2017 siis entisöinnin vuosi.

Sikli laatikosta ja työmaavalo päälle! 

Liikkiksiä

Juttu piskuisista autoista.

Hieman lyö yli

Uusilla teknologioilla on tapana saada aikaan hurmosta. Niiden nimissä myydään ihan mitä vaan. Syntyy kaikenlaisia alkuliitteitä ja kampanjatermejä. 1960-luvulla oli avaruus kova sana, mutta enpä tiennytkään, että 1950-luvulle asti radioaktiivisuudella myytiin muun muassa hammastahnaa, puuteria ja vettä.

Mitähän nykyisiä tuotteita kauhistellaan tulevaisuudessa? Veikkaan, että erilaisilla kemianteollisuuden tuottamilla ainesosilla saattaa olla huono maine aikanaan. Joidenkin lääkkeiden pitkäaikaiset sivuvaikutukset saattavat yllättää. Ja mitenkähän käy some-alkuliitteen ja verkkohypen kanssa? No, ne nyt eivät sentään säteile.

Roskien tie

Joku joskus ihmetteli, miksi jäte kiinnostaa minua. Siksi ettei se ole jätettä vaan raaka-ainetta.

Jäte kiinnostaa muitakin: yhdysvaltalainen huippuyliopisto MIT käytti melko lailla resursseja tutkiakseen jätteiden kulkua. Jätteisiin kiinnitetyt sensorit maksoivat 300 000 USD:a, ja varmaan analyysiin käytettiin usean tutkijan työpanos. Synteesivideo ei pahemmin analysoi vaan piirtää näkyviin yksittäisten roskien matkan maantieteellisesti. Miksi sensoroidut jätteet päätyivät mihin päätyivät, sitä emme tiedä (ellei joku etsi ja löydä tutkimusraporttia, sikäli kuin sellainen tehtiin). Projekti kun tuntuu keskittyvän visualisointiin.

Pääsin tämän jutun jäljille Tekniikka&Talouden uutisesta, johon sain linkin Facebookissa tamperelaiselta ystävältä. Itse tutkimus tehtiin jo 2009. Näin hitaasti kulki tällä kertaa tieto, hitaammin kuin roska.

 

Viikon 6 esine

Hollannissa ON polkupyöriä. Niitä on lähes jokaiseen kanavasiltaan kiinnitettynä, niitä on kauppojen edessä, ja niitä on kaksikerroksisissa pyöräparkeissa asemilla. Suurin osa on vanhanmallisia vaihteettomia kulkupelejä, ja osassa on lasten kuljettamista varten iso vanerilaatikko edessä. Joskus näkee uusia, tuhtirunkoisia vaihdepyöriä, vieläpä sähköpyöriä, joiden moottori avittaa pidemmällä matkalla. Useimmiten pyörät ovat vanhoja, ja ne rahisevat tai kolisevat ohi suhatessaan. Pyörät muuttuvat ikääntyessään myös taiteeksi, tarkoituksella tai tahattomasti.

 

Viikon 3 esine

Mitä kertoo kodista se, ettei siellä ole maljakoita? Ainakin sen, ettei ole ollut ajatusta koristaa kotia tuoreilla kukilla. Sen sijaan viherkasvit ovat olleet pääosassa aiemmin. Kun suurista puumaisista kasveista jo ennen ulkomaan muuttoa luovuttiin, jäi huusholli kasvittomaksi. Lisäksi ulkomaille muuton yhteydessä jätettiin ainoa lasivaasi hyvään kotiin paluuta odottamaan.

Näin ollen tämän viikon esine on se vanha Arabian vesikannu, johon tökättiin lauantaisen vieraan tuomat mustanvioletit anemonet. Ostin kannun kirpputorilta 1980-luvulta, veikkaan sen olevan 1950- tai 1960-luvun tuotantoa. Mukana se kulkee edelleen siksi, että siinä on hieno turkoosinsininen väri. Ja olipa taas hyödyllinen esine se.

 

Uusia ja vanhoja kolttuja

Kun muuttaa tarpeeksi usein, ei voi enää nauttia löytöretkistä omiin vaatekaappeihin. Pahvilaatikoissa ei ole yllätyksiä tyyliin "tässä takissa kävin Roxy Musicin konsertissa", niin kuin Guardianin Rebecca Smithersillä. No, en ole nähnyt Roxy Musicia koskaan missään, levyltä vain kuunnellut, mutta ymmärtenette idean.

Smithers on ryhtynyt vaatteidenostolakkoon. Hän aikoo käyttää vain vanhoja tamineitaan ja korjata niitä tarvittaessa. Sääntö pätee kaikkiin vaatekappaleisiin, myös alusvaatteisiin. Tosin lukija kyllä ymmärtää haasteen helpoksi, kun Smithers kertoo äitinsä ohjeiden mukaan säästäneensä kaikki vaatteet. Hänellä on 26 takkia ja 50 paria kenkiä. Ja minä luulin keränneeni takkeja... Tajuan juurikin olevani ihan superjärkevä puritaani. Itse asiassa kadehdin Smithersin kokoelmia. Missä on mun vintage?

Olen kylläkin samassa veneessä hänen kanssaan siinä, että kaapissani on garmentteja, joita en koskaan pidä. Pidin kuitenkin joskus. Esimerkiksi eräisiin monipäiväisiin häihin teetetyt koreat juhlakoltut ovat edelleen tallella. Ne ovat niin erikoisia, etten luultavasti voi laittaa niitä ylleni Euroopassa. Kaakkois-Aasiassa ne olisivat juuri sopivan bling-bling.

On sellaisiakin vaatteita, joita en pitänyt - ja enää se ei onnistu. Ostin kymmenisen vuotta sitten mahdottoman kauniin pitkän kapean hameen, jolle uskoin löytyvän käyttöä iltatilaisuuksissa. Missä iltatilaisuuksissa? Kysyn vaan. Nyt en enää mahdu tuohon hameeseen ja voin sanoa, etten koskaan kyllä mahdukaan. En voi heittää sitä poiskaan, koska se oli kallis ja se on todellakin kaunis. Uskon, että löydän sille ajan myötä sopivan uuden omistajan.

Aion seurata Smithersin palstaa. Ei varmaan ole yllätys :)

Mihin menevät roskat?

Arjen materialogistiikka on kiehtovaa, niin kuin nyt jätteet. Nehän ovat aikamoinen rumba.

Englannissa roskat lajiteltiin niin, että biojäte meni pieneen kannelliseen astiaan, paperi, pahvi, metalli ja lasi vihreään isoon kierrätysastiaan ja muu jäte (paitsi puutarhajäte) harmaaseen isoon astiaan. Puutarhajäte piti joko viedä itse kaupungin kierrätyspisteeseen, tai sille piti hankkia oma noutopalvelu. Kolme ensimmäistä jätelajia haettiin kotitalon edestä sovittuina aikoina, ja jäteastiat piti tuolloin kärrätä talon eteen portin läpi takapihalta. Niitä ei saanut pitää valmiina etupihalla, koska se olisi häirinnyt naapurien esteettistä silmää. Toki naapurit auttoivat astioiden siirrossa, jos joku matkusti tai muutoin päässyt hoitamaan velvollisuuttaan.

Hollannissa jätteet jaetaan vain bioon, paperiin ja muuhun. Kovin moni ei ilmeisestikään biojätettä erittele, koska niille on koko kerrostalossa vain kaksi astiaa, joihin vielä mahdutetaan puutarhajätekin. Samoin paperille ja pahville on talossa vain kaksi astiaa. Jos taas haluaa lajitella muovin ja lasin, ne pitää itse kuljettaa siellä täällä asuinalueilla sijaitseviin keruusäiliöihin, jotka ovat puoliksi maan sisällä. Muoville ja lasille on omat keruupisteensä.

Toki Englannissakin oli mahdollista lajitella lasi erilleen muusta kierrätettävästä itse, jos vain meni samaan kaupungin jätepisteeseen, jonne vietiin puutarhajäte (jota muuten olikin runsaasti varsinkin keväällä ja syksyllä) ja lukuisa määrä muita jätelajeja. Elektroniikka meni omaan jakeeseensa, ja niin meni myös kokolattiamattomateriaali, jolle oli oma jätelavansa. Puutavarakin laitettiin omaan lavaansa. Lajeja oli muistaakseni yli kymmenen.

Tämänhetkisen kokemuksen mukaan perusbritti toimii ekologisemmin kuin perusholtsu, vaikkei kokolattiamattojen perusteella ehkä uskoisi. Kaupungin jätepisteellä oli jatkuva kuhina, kun ihmiset toivat sinne ylimääräiset romppeensa vaatteista maaleihin ja öljyihin. Kuulin vastikää, että Amsterdam olisi luopunut lajittelusta kokonaan - kaikki vain poltetaan kovassa lämpötilassa. Kumpi sitten viime kädessä on ekologisempaa, mene ja tiedä.

Hollantilainen erikoisuus on se, että maahan upotettu muovijätesäiliöt suljettiin käytöstä uudenvuodenjuhlien ajaksi. Ilmeisesti olisi liian suuri houkutus pudottaa muovin sekaan pari ilotulitetta. Kaduillahan poltettiin kokoissa joulupuita ja muutakin ylimääräistä, ihan taatusti ilman lupaa :)

200 000?

Ihan oikeasti ajattelin, että tällaisen esineen arvo olisi jotain 2000 euroa. Mutta eipä se sitten mennytkään kaupaksi 200 000 euron hinnalla. Kyse on Helsingin olympialaisten soihdusta.